‍

Tiivistelmä

”Kovat tieteet” evoluutiopsykologia, kehityspsykologia ja neurobiologia yhdistyvät uudella tavalla traumainformoidun positiivisen pedagogiikan (TIPP™) etiikassamme humanistiseen tietoon, feminismiin juontavaan hoivan etiikkaan, neurobiologiaan, pedagogiseen rakkauteen ja toivon pedagogiikkaan. Lapsen aivot kehittyvät aivorungosta aivojen kuorikerroksen suuntaan: Eettinen kompassimme voi hukkua aikuisuuteen kasvaessamme, mikäli kärsimme haitallisista ihmissuhteisiimme liittyvistä tapahtumista kuten syrjinnästä, kiintymyssuhdetraumasta, kehityksellisestä traumasta, petostraumasta tai rikosten aiheuttamasta traumaattisesta stressistä. Hoivan etiikassamme moraalinen kehittyminen lapsesta myötätuntoiseksi aikuiseksi edellyttää onnistunutta rakkaudellista kasvuprosessia, jossa lapsen evolutiivisiin, eri kehityksellisten vaiheitten tarpeisiin on vastattu. Kova ja kalsea keskinäisen kilpailun ja suorittamisen maailma on pehmitettävissä uudenlaisella aidosti ihmis- ja lapsilähtöisellä hoivan etiikalla, joka voi yhdistää trauma- ja väkivaltatietoisessa, traumainformoidussa työskentelyssä, eri sote- ja kasvatusalan toimijoita. Hyvinvointipalveluiden integraatio edellyttää yhteisesti jaettuja eettisiä lähtökohtia.

Rakenteet kuntoon ja eettinen asenne kohdalleen

"Niille meistä, jotka kirjoittavat, on tarpeen tutkia, ei pelkästään sitä, puhummeko totuutta, vaan myös sen kielen totuutta, jolla siitä puhumme." – Audre Lorde (1977)

Työskennellessämme oikeudenmukaisen kasvatus- ja hyvinvointijärjestelmän puolesta, me kouluttajat, niin kuin muutkin pedagogit, kohtaamme monia ongelmia, jotka eivät ole pedagogisia tai poliittisia; ne ovat ensisijaisesti eettisiä. Traumainformoidussa positiivissa pedagogiikan (TIPP™) eettiseksi pohjaksi olemme valinneet tässä artikkelissa kuvaamamme relationaalisen hoivan etiikan. Viime kädessä hoivan etiikassa kysymys on lähiluonnonsuojelusta: Erityisen tärkeää on lapsen luonnon suojelu, millä tarkoitamme sitä, että lapsi saa olla oma itsensä ja hänen moninaisiin tarpeisiinsa vastataan. Lapsi syntyy maailmaan juuri niine ominaisuuksineen ja piirteineen, jotka hän on saanut. Nämä ovat syntymäominaisuuksia, joita ei voi valita. Hänen on saatava kokemus siitä, että hän on hyväksytty ja täydellinen omana erityisenä itsenään. Näin ollen lapsen luonnolla tarkoitamme hänen alkuperäistä olemustaan ja on aikuisten tehtävä sitä varjella, riippumatta lapsen sukupuolesta tai muista erityisyyksistä. Eettisellä hoivan etiikallamme on vahvat juuret feministisessä hoivan etiikassa, kuten Audre Lorden (1984, 1977, 2007) ja Carol Gilliganin (1982) eettisessä ajattelussa. Hoivan etiikkamme on syntynyt vasteena eettisiin teorioihin, joissa ei ole huomioitu perinteisesti feminiinisenä pidettyjä moraaliin liittyviä tekijöitä kuten kehollisuuden, tunteiden ja hoivaavien ihmissuhteiden merkitystä. Kutsumme traumainformoidussa positiivisessa pedagogiikassa (TIPP™) luomaamme eettistä pohjaa feminiiniseksi hoivan etiikaksi.

Lapsen luonnon suojelun rinnalla on yhtä lailla tärkeää hänen lähisuhteittensa laadun sekä fyysisen kasvuympäristönsä suojelu. Tämä tarkoittaa sitä, että perheet saavat tarvittavan tuen ja luomme kestävyysmurroksen keskellä toiveikkuutta tulevissa sukupolvissa. Erityisen tärkeää hoivan etiikka on ihmisläheisten ammattien kouluttajille, kuten esimerkiksi kasvattajille, työnohjaajille, sote- ja rise-ammattilaisille sekä toki myös yhteiskunnallisten instituutioiden päättäjille ja johtajille. Se luo pohjaa myös maalikkojen mielenterveystyöhön kouluttamisessa. Ylisukupolvisten traumojen katkaisussa on erityisen tärkeää jakaa hoivan etiikalle pohjautuvaa tietoa ja kokemuksellista viisautta perheille. Luontoa suojelevat kestävällä tavalla vain väkivallattomasti toimivat ihmiset, jotka kykenevät sydämen tasolla tapahtuvaan yhteyden luomiseen. (Sarvela, 2024 b, c.)

Kirsi Törmi (2021) ehdottaa yhteisötaiteen etiikaksi ja perustaksi keho- ja traumatietoisuutta sekä ajatusta lähiluonnon suojelemisesta. Tätä hänen etiikkaansa laajennamme traumainformoidussa positiivissa pedagogiikassa kasvatuksen etiikalla, toivon (Freire, 2016; Hooks, 2004) ja rakkauden pedagogiikalla (Skinnari, 2024 a, b). Näin sen voi ottaa käyttöön laajemminkin eettiseksi pohjaksi koko kasvatus-, koulutus- ja hyvinvointijärjestelmässämme.

Me artikkelin kirjoittajat korostamme, että eräs suurimpia aikamme ongelmia ekososiaalisesti kestämättömässä elämäntavassamme on, että feminiininen hoivan etiikka on ollut alistetussa ja syrjityssä asemassa. Hoivan etiikka on välttämätöntä väkivaltaisen ja polarisoituneen ajan henkemme muuttamisessa toivoa ja optimismia herätteleväksi.

Relationaalisessa hoivan etiikassa on kysymys unelmasta ja ajan hengen muuttamisesta. Paul Freiren (2016) sanoin, ei ole muutosta ilman unelmia, eikä unelmia ilman toivoa. Tarvitsemme yhä enemmän pedagogeja, jotka yhteisellä moniammatillisella osaamisellaan rakentavat eettisesti kestävät, kustannustehokkaat, ennaltaehkäisevät ja toipumista edistävät psykososiaaliset, feminiiniselle hoivan etiikalle rakentuvat, terveys-, mielenterveys-, kasvatus-, koulutus- ja sosiaalityön palvelut. Traumainformoidun positiivisen pedagogiikan unelma sisältää sisäisen ja ulkoisen rauhantyön. Sisäinen rauhantyö on traumatietoista kehollisten itsesäätelytaitojen vahvistamista, sovun tekemistä itsessä olevien kohtaamattomien tunnetilojen ja puolien kanssa. Mitä suurinta rauhantyötä on lasten ja nuorten opastaminen itsetuntemukseen ja tunne- ja tietoisuustaitojen vahvistamiseen kokemuksellisten harjoitteiden avulla. Ulkoinen rauhantyö on sopua toiseuden eri kielien kanssa. Näin ollen se on väkivallattomaan ja toista kunnioittavaan vuorovaikutukseen pyrkimistä sekä sen harjoittelua arjen vuorovaikutustilanteissa.

Eettisesti kestävät ja tehokkaat palvelut rakentuvat ennen kaikkea ruohonjuuritason ammattilaisten ja tavallisten kansalaisten kouluttamisella. Hyvinvoivat ihmiset luovat järjestelmälle terveet syvädemokraattiset rakenteet, joilla optimoidaan hyvinvointia, inhimillistä kasvua, terveitä elämäntapoja ja mielenterveyttä (Sarvela, 2024 a). Toipuminen haitallisista, usein ylisukupolvisista kokemuksista ei synny ensisijaisesti biolääketieteellisillä tempuilla, lääkityksellä ja terapoimisella. Relationaalinen etiikka tavoittelee sitä, että näitä palveluita tarvittaisiin mahdollisimman vähän.

Eettisesti kestävässä vuorovaikutuksessa tarvitaan myötäelävää, tasavertaista, ihminen ihmiselle –tasolla tapahtuvaa kunnioittavaa kohtaamista, jossa ihminen kokee tulevansa turvan tilassa kuulluksi ja nähdyksi. Tärkeää olisikin, niin vanhemman kuin lapsen elämässä, muutoin vaikuttavien aikuisten, sekä meidän ammattilaisten, omaan tunnehistoriaan tutustuminen sekä tunnetaitojen ja kehotietoisuuden vahvistaminen. Eettinen kompassimme voi hukkua aikuisuuteen kasvaessamme, mikäli kärsimme moraalisesti haitallisista ihmissuhteisiimme liittyvistä tapahtumista, kuten kiintymyssuhdetraumasta, petostraumasta tai rikosten aiheuttamasta traumaattisesta stressistä. (Kidwell & Kerig, 2021.) Usein lapsesta tulee taakan kantaja, joka omalla oirehdinnallaan viestii elämässään vaikuttavien vuorovaikutussuhteiden laadusta ja kuormista. Tässä kohtaa katse tulisikin kääntää meihin aikuisiin. Tämä tarkoittaa aikuisen uskaltautumista kääntää katsetta sisäänpäin itseen, tuomitsematta. Tässä prosessissa on tärkeää säilyttää itsemyötätuntoinen läsnäolo, ennemminkin ihmetellen ja tutkien, voimme tehdä löytöjä itsestä ja omista selviytymisvasteittemme ohjaamista käyttäytymismalleista. Myötätuntoisesti kun katsomme itseämme, voimme todeta: “no, ei ihme”, että olen reagoinut näin.

Kysymys hoivan etiikassa on ennaltaehkäisevän, toipumista edistävän, ekososiaalisen ympäristön, uuden ajan hyvinvointirakenteiden luomisesta. Tässä ajassa tarvitsemme monitieteellisten asiantuntijoiden avointa dialogia, ihmisiä, jotka kykenevät kouluttamaan ammattilaisia ja maallikkoja näyttöinformoidusti (Sarvela, 2024 a).  Kollegiaalinen tuki eri ammattilaisten kesken arjen työssä mahdollistaa jakamisen ja yhteisten oivallusten syntymisen. Tähän tarvitaan johdon ja esimiestason tuki, resurssia rakenteisiin. Jotta traumainformoitujen palvelujen integraatio eri ihmisosaajien välillä mahdollistuu, on yhteisen kielen takana oltava yhteinen etiikka, ja traumainformoidussa positiivisessa pedagogiikassamme se on hoivan etiikka. Muuten jokainen omassa ammatillisessa siilossansa soutaa omaan suuntaansa.

(TIPP™) -mallillamme koulutamme ensisijaisesti lasten ja perheiden kanssa työskenteleviä ammattilaisia, ja siksi käsittelemme tässä artikkelissamme erityisesti lapsi- ja perhelähtöisiä palveluita. Hoivan etiikka on kuitenkin tärkeää kaikille ihmistyötä tekeville, koska se sisältää ammattilaisen ja kokemusasiantuntijan suhteen omaan sisäiseen lapseen (Davis, 2020). Miten sisäinen lapsesi voi? Mitä sille ihan oikeasti kuuluu? Tämän etiikan soveltaminen käytäntöön edellyttää sitä, että olet tietoinen oman sisäisen lapsesi voinnista, sen mahdollisista vaille jäämisistä ja kohtaamattomista tarpeista. Hoivan etiikan elävöittäminen käytännöiksi edellyttää siis sinulta itsetuntemusta, tunnetaitoja ja kehotietoisuutta. Tätä kaikkea voit vahvistaa traumainformoidulla koulutuksella, korjaavilla luonnollisilla kokemuksilla vaikkapa ystäväpiirissä, vertaisryhmissä tai työnohjauksessa sekä tietysti myös yksilö- tai ryhmäterapiassa.

Kun katsomme nykypäivän politiikkaa ja arkisia toimintaympäristöjä, näemme aivan liian usein vaille jääneiden ja kaltoinkohdeltujen sisäisten lasten kiistely-, kilpailu- ja taistelukenttiä. Tämä viestii yhteisen etiikan, traumatietoisuuden ja tarpeellisten taitojen vajeesta. Tarvitsemme feminiinistä hoivaa, avautumista kuulemaan oman itsemme sekä toisen sisäisyyttä. Terve uteliaisuus ja ei-tietämisen ote, turvallisesta tilasta käsin syntynyt sydämen yhteys, mahdollistuvat vasta kun oma sisäinen lapsi voi riittävän hyvin. Hoivaavuutta on enemmän tai vähemmän kaikissa sukupuolissa, mutta sitä ei ole kulttuurissamme arvostettu. Ajan hengen muuttaminen, eettinen ja tiedollinen paradigmasiirtymä, ovat välttämättömiä kokonaisvaltaista hyvinvointia ja oppimista edistävässä kulttuurissa.

Mallia kehitysmaista

"Tunteemme ovat todellisin polku tietoon." – Audre Lorde (1982)

Näyttää yhä enemmän siltä, että niin kutsutut kehitysmaat ovat viime vuosina olleet meitä hyvinvointivaltioita edellä joissakin mielenterveyttä koskevissa käytännöissä. Niissä asiantuntijat kouluttavat elettyjä omia kokemuksia omaavia maallikkoja ja ruohonjuurityötä tekeviä ammattilaisia mielenterveystyöhön. Kehitysmaat ovat joutuneet tosissaan pohtimaan syvällisemmin sitä, mihin resurssinsa pistävät ja niissä näytetään arvostavan enemmän kansalaisten keskinäisiä toipumista edistäviä ihmissuhteita kuin täällä läntisessä kulttuurissa, “yksisilmäisen etiikan tyrannian” alla (Singla ym. 2014). Matalan ja keskitulotason maat ovat Covid-pandemian jälkeen siirtyneet esimerkiksi mielenterveystyössä yhä enemmän pois biomedikaalisista toimintatavoista psykososiaalisiin toimintamalleihin. (Kola ym, 2021.)

Me, niin kutsutut korkean tulotason hyvinvointivaltiot, näytämme olevan kehitysmaita kehittymättömämpiä tässä suhteessa. Eettisesti vanhentuneesta asemasta käsin me edelleen yritämme painostaa maailman kansalaisia toteuttamaan hyvinvointi-, terveys- ja kasvatuspolitiikassa yltiöindividualistista, kylmyydestä kalisevia ja tunteettomia käytäntöjä. Vallan käytön kahvaan on pesiytynyt yltiöindividualistinen etiikkaa, joka ruokkii talouskasvua, mutta syö samalla ihmisten terveitä ihmissuhteita ja hyvinvointia.

Hyvinvointialueiden ja kasvatusjärjestelmän tehtävä ei ole palvella talouselämää, vaan poliittisessa päätöksenteossa olisi osattava unelmoida ekososiaalisesti kestävästä yhteiskunnasta. Hyvinvointialueiden ja kasvatuksen tehtävä on tuottaa hyvinvoivia, oppivia ihmisiä, jotka voivat parhaimmillaan olla hyvinkin toimeliaita.  Keskiössä on oltava ihminen. Usko ja tietämys ihmisen omaan kykyyn ja mahdollisuuteen auttaa itseä ja toista luonnolliseen korjautuvuuteen. Tarvitsemme tietoista ponnistelua, uskoa myötätunnon ja rakkauden voimaan. Tämä tarkoittaa valintoja ihmisyyden puolesta. “Ihmisten sisäisen kehittymisen myötä myös yhteiskunnan ulkoiset rakenteet tulevat muuttumaan ihmisyyttä tukeviksi. Vaikka vuorovaikutus on aina molemminpuolista, luo sisäinen todellisuutemme ulkoista todellisuutta, ei niinkään päinvastoin. Egon valta yksilössä luo egoistisia kulttuurirakenteita.” (Skinnari, 2004 b.)

On tavoiteltava taivaita; hyvinvoivia, terveitä, yhdessä oppivia ihmisiä, jotka kykenevät tekemään rauhaa itsensä ja toiseuden, koko luomakunnan, kanssa. Kun tähän uuden auringonnousun suuntaan käännämme katseemme, saattaa olla mahdollista rakentaa nykyisillä resursseilla huomattavasti tehokkaammat hyvinvointipalvelut. Kysymys on paljolti siitä, minkälaiselle etiikalle rakentuvalle järjestelmälle resurssit laitamme: Laitammeko ne hoivan etiikalle rakentuvan monialaisen yhteistyön edistämiseen vai jatkammeko kestämättömälle etiikalle rakentuvaa hyvinvointityötä?

Tällä hetkellä Suomessa valitettavasti näyttää edelleen olevan vallalla yltiöindividualistinen etiikka ja vaarana on, että menemme yhden kielen tyrannialla metsään. Eettiseltä pohjaltaan hyvinvointialueiden toiminta ja monialainen yhteistyö näyttävät tehottomilta. Monialaista osaamista meillä kyllä on hoivan etiikan toteuttamiselle, mutta päätöksentekijöiltä ja johtajilta, polarisoituneena politiikkana, puuttuu yhteinen tahtotila ja unelma. Koko järjestelmämme on eettisessä kriisissä. Nykyiselle eettiselle pohjalle järjestelmän rakentaminen ei ole viisasta, kustannustehokasta saatikka inhimillistä. Kehotamme pohtimaan, voisiko olla niin, että tämän hetken suurimpia vitsauksia on feminiinisen hoivan etiikan uinuminen hyvinvointialueilla ja kasvatuksessa.

Hoivan etiikka on kaikkien sukupuolten asia

"Ja missä naisten sanat huutavat kuulluiksi tuloaan, tulee jokaisen meistä tunnustaa vastuumme etsiä noita sanoja, lukea sekä jakaa niitä, ja tutkia niiden tarkoituksenmukaisuutta osana elämäämme."  – Audre Lorde (1977)

Feminiinisen hoivan etiikkaa tarvitsevat kaikki ihmiset. Erityisesti sitä janoavat laiminlyödyt ja kaltoinkohdellut lapset sekä hylätyt vähemmistöt. Naisten, ja feminiinisen puolensa kanssa sovussa elävien muiden sukupuolten, tulee mallintaa erityisesti pienille laiminlyödyille, hylätyille ja yksinäisille pojille, sydämen tasolla tapahtuvan itseen avautumisen tärkeyttä ja merkityksiä. Kulttuurissamme ei ole mallinnettu pojille riittävässä määrin lupaa ja keinoja ilmaista omia tunteitaan ja tarpeitaan. Kaikki sukupuolet tarvitsevat hoivaa, kannatelluksi ja nähdyksi tulon kokemusta. Yhteydettömyyden tunne näyttää vain pahentuneen pandemian aikana ja sen jälkeen. Viime kädessä kaikille sukupuolille on kokonaisvaltaista hyvinvointia tukevaa ja eheyttävää löytää yhteys feminiiniseen, hoivaavaan, herkkään puoleensa. Hoivan etiikka tarjoaa erinomaisen kasvualustan yksilölliselle ja yhteisölliselle yhdessä oppimiselle, ylisukupolvisen viisauden siirtymiselle. Eri sukupuolia edustavat aikuiset, ideaalitilanteessa, antavat mahdollisuuden kaikille sukupuolille kasvaa aidoksi omaksi itsekseen.

Vasta kun olen kasvanut sydänyhteyteen itseni kanssa, voin ymmärtää ja iloita eroavuuksistamme. Vasta, kun osaan arvostaa omaa tuntemistani, tunteitani ja tarpeitani, kaikkea itsessä olevaa ja ilmenevää, kokemaani, katson toista ihmistä ja kaikkea hänessä olevaa kunnioittaen ja arvostaen hänen ainutlaatuisuuttaan. Itsestä vieraantuneet ihmiset tuottavat toisistaan vieraantuneita ihmisiä. Sellaisena kuin näemme hoivan etiikan, se on siis intersektionaalista etiikkaa: se luo pohjaa oikeudenmukaisille hyvinvointipalveluille sekä kasvatukselle, jossa huomioimme eri erityisryhmien tarpeet. Se huomioi toipumistarpeet lapsuuden haavoittavista kokemuksista ja risteävät eriarvoisuustekijät sekä niistä nousevat syrjimis- ja väkivaltakokemukset. Toipuminen on feminiinisen hoivan etiikan pohjalle rakentuvaa, keho- ja traumatietoista, rakkauden ja toivon pedagogista käytäntöä.

Inhimillinen kasvu ihmisenä, viisaana ihmisenä, ”homo sapiensina” mahdollistuu, kun feminiinisyys tarjoaa turvallisen tilan ja sydänyhteyden hoivaavia hetkiä, joissa lapsi saa luvan olla oma itsensä ja tuntea tunteensa. Erityisesti meidän aikuisten tulee feminiinisellä hoivallamme, kanssa säädellen, kannatella lapsiamme, yhteyteen itsensä ja tunteittensa kanssa. Näin mahdollisimman moni lapsi löytää todellisen olemuksena, aidon itsensä. Kaikki lapset, ovat vanhempiensa tai lähisuhteittensa kasvattamia. Vanhempien, erityisesti äitien ja uuden ajan hengen omaksuneiden isien, tulee luoda uudenlaisia malleja miehisyyteen. Kaikkia sukupuolia tulee auttaa yhteyteen itsensä kanssa. Jokaisella on viime kädessä oikeus määritellä oma olemuksensa: se tapahtuu vain ja ainoastaan sydänyhteydessä itseen. Se mikä meitä jakaa ei ole erilaisuutemme, vaan se, ettemme kykene tunnistamaan, hyväksymään ja iloitsemaan eroavaisuuksistamme. Aivan liian usein meiltä puuttuu sydänyhteys itseen ja samalla yhteiseen ihmisyyteemme (Sarvela, 2024 b, c).

Menneiden sukupolvien miesmallit ovat rakentuneet feminiinisen hoivan etiikan väheksymiselle, rakkauden pilkalle, jopa väkivaltaiselle tunteisiin ja kehollisuuteen liittyvien äänien tukahduttamiselle. Miehisyydestä on kuin irti leikattu, tukahdutettu, feminiininen olemuspuoli. Sille ei ole ollut tilaa, ei ole ollut varaa tuntea, kun on ollut pakko lähinnä selviytyä. Miehisyyden malli, toksinen maskuliinisuus, on rakentunut naisen äänen ja kosketuksen hiljentämiselle ja samalla erityisesti pienten poikien tunnetarpeiden laiminlyömiselle. Kun lapsesta kasvaa itsestään, tunteistaan ja tarpeistaan, sisäisyydestään irrallaan oleva, näköalaton, väkivaltaa ihannoiva ihminen, taustalla on tyypillisesti häntä ympäröinyt tunnekylmä, digitaalinen todellisuus sekä sydämettömiä, laiminlyöviä tai kaltoinkohtelevia lähisuhteita. Miten paljon häpeää, erilaisia riippuvuuksia, kärsimystä ja väkivaltaa tämänkaltainen todellisuus lapselle voikaan tuottaa. Kyse on ympäröivästä kulttuurista, jossa feminiinistä hoivan etiikkaa väheksytään ja pidetään toissijaisena. Nykyisessä suorittamisen maailmassa kova porno ja väkivalta syövät feminiinisen arvostavan, lämpimän ja hellän kosketuksen ja katseen.

Vain feminiininen hoiva ja kehollisuudesta nouseva sydänyhteys voivat muodostaa pelastusrenkaan, jonka kannattelemana lapsi ei huku itseltään, kadota elämänsä pyhyyden kokemuksia ja sielunyhteyttä itseen sekä yhteiseen ihmisyyteemme. Kun viittaamme tässä yhteydessä sieluun ja pyhyyteen, emme tarkoita välttämättä mitään uskonnollista. Kysymys on ennen kaikkea kaiken elämän monimuotoisten ilmenemismuotojen, erilaisuuksien, pyhänä pitämisestä sekä yhteisestä ihmisyydestä erilaisten kulttuurien ja tiedon kielien keskellä.

Kuinka lapsi aikuiseksi kasvaessaan, nykyisin tarjoamassamme kylmässä kyydissä, voi ikipäivänä löytää itsensä, sisäisen rauhan ja kodin sielustaan. Hoivan etiikkaan perustuvilla käytännöillä voimme vahvistaa lapsen kasvua aidoksi, ainutkertaiseksi, omaksi itsekseen. Lähtökohtana on turva, ihmissuhteiden laatu ja vapaus kasvuun sekä kokemus tämän synnyttämästä ilosta.

Traumainformoidulla positiivisella pedagogiikalla herätellään toivoa

"Isännän työkaluin ei koskaan pureta isännän taloa." – Audre Lorde (2007)

Traumainformoitu positiivinen pedagogiikkamme sisältää relationaalisen hoivan etiikan ja individualistisen etiikan liiton. Jälkimmäinen tekee näkyväksi yksilön oikeuksia ja vastuita. Hoivan etiikalla rakennamme tietoa ja totuutta avoimen dialogin keinoin, näyttöinformoidusti, toisiamme arvostaen, yhdessä toistemme kanssa (Sarvela, 2024 a). Keskeistä meille kaikille ihmisten kanssa syvällisesti tekemisissä oleville toimijoille, erityisesti traumainformoidun positiivisen pedagogiikan kouluttajille, on tärkeää tiedostaa ja työstää omia haavoittavia kokemuksia ja reflektoida, minkälaisille eettisille lähtökohdille ja tiedon kielille rakennamme tietovarantoamme ja käytäntöämme. Hoivan etiikalla herättelemme omaa toivoamme.

Tulevaisuus tarvitsee enemmän toivoa luovia trauma-, väkivalta- ja kehotietoisia, toivon pedagogiikan sisäistäneitä opettajia, varhaiskasvattajia, sosiaalityöntekijöitä, vanhempia, lääkäreitä, valmentajia, mentoreita, vankilahenkilökuntaa, tuomareita, terapeutteja, neurotieteilijöitä, kokemusasiantuntijoita, fysioterapeutteja, yhteiskuntatieteilijöitä, joitakin mainitaksemme. J. Hämäläinen (2021) määrittelee toivon pedagogiikan sellaiseksi opiksi ihmisen kasvatuksesta, jossa kasvatuksen keinoin luodaan toivon näköalaa siihen, miten ihminen asemoi itsensä maailmaan ja katsoo tulevaisuuttaan. Tällainen itsen asemointi ei ole erillään siitä, miten ihminen näkee itsensä ja ymmärtää moraalisen vapautensa ja vastuunsa. (Hämäläinen, 2021.) Lasta hoivan etiikassa asemoidaan terveellä ja hyvinvointia edistävällä tavalla ensin suhteessa muihin ja ympäristöön. Vasta tämän jälkeen, toissijaisena hän alkaa tuntea moraalista yksilöllistä vastuuta ja ymmärtää toisten, erilaisten ihmisten ja luonnon oikeuksia. Merkittävää toivon kannalta on, minkälaisia hänen ihmissuhteittensa laatu on tässä itsen asemoimisessa suhteisiin. Keho- ja traumatietoisuudelle rakentuva rakkauden ja toivon pedagogiikalla täydennetty etiikka arkijärjelläkin ajatellen edistää mielenterveyttä, koska lukuisiin mielenterveysongelmiin liittyy juuri toivottomuus, yksinäisyys ja näköalattomuus. Kouluttajan oman toivon ja rakkaudellisen yhteyden itseen on vahvistuttava, ennen kuin hän voi levittää toivoa ja hyvinvoinnin kehää eteenpäin.

Miksi traumainformoidussa positiivisessa pedagogiikassa kouluttajien keho- ja traumatietoisuus ovat niin tärkeitä? Jotkut syyttävät traumainformoitua lähestymistapaa siitä, että se on niin ”negatiivinen”, on kurja puhua vaietuista ja ikävistä asioista. Mieluimmin vältellään kipeitä aiheita, koska on vähemmän pelottavaa olla hiljaa, vaieta. Se on totta. Totuuden puhuminen voi olla pelottavaa, koska se vaatii mentalisaatio-, tunne- ja itsesäätelytaitoja.

TIPP™-lähestymistavassa harjoittelemme käytäntöjä, joiden tavoitteena on opetella puhumaan surullisista, globaaleista väkivaltaan ja psyykkiseen haavoittuvuuteemme liittyvistä tosiasioista lempeällä, aivojamme positiiviseen suuntaan muovaavalla tavalla. Näistä teemoista luodaan vuoropuhelua turvallisessa tilassa, sydänyhteyttä ruokkien. Audre Lorden (1977) ajatusta lainaten TIPP™ -lähestymistavassa pyrimme turvallisesti muuttamaan ihmisten haitallisiin kokemuksiin liittyvän hiljaisuuden sanojen ja aktiivisen toiminnan muodoiksi. Tavoittelemme traumatransformatiivista yhteiskuntaa, jossa traumoihin ja muihin haavoittaviin kokemuksiin sitoutunut energia vapautuu yhteiskunnalliseksi hyvinvointia edistäväksi yhteisen hyvän tahdon tilaksi, ihmiskunnan toivoa ruokkivaksi, aktivismiksi. (Tucci ym., 2024.)

Tämän ajan suurimpia haasteita on väkivalta, suuntautuu se sitten lähisuhteeseen, koulukaveriin, toiseen kansakuntaan tai luontoon. Väkivalta ja sen tuottama traumatisoituminen ovat aikamme suurimpia terveyden uhkia (McLaughlin ym., 2017). Traumainformoitu lähestymistapa ei ole negatiivisuuteen tarttumista. Se on ikävien, usein surua meissä tuottavien, tosiasioiden tunnustamista ja haavoittavien tilanteiden, kokemusten ja rakenteiden tunnistamista, jämäkästä myötätunnosta (Neff, 2021) käsin nousevaa nykytilanteen sanoittamista. Se on herättelemistä aktiiviseen väkivallattomaan toimintaan, jotta toivumme sekä yksilöinä, yhteisöinä ja yhteiskuntana. Toipuaksemme yhteisöinä on meidän havainnoitava ja tunnistettava, mistä meidän on toivuttava. Meidän on puhuttava totuutta avoimessa dialogissa, yhdessä, tiedon eri kielin. Toivo nousee totuuden puhumisesta, ei toksisesta positiivisuudesta, eettisestä tyhjyydestä tai tyranniasta.

‍

Relationaalinen etiikka on ensisijaisempaa kuin individualistinen etiikka

"Ja tietysti pelkään, koska hiljaisuuden muuttaminen kieleksi ja toiminnaksi on itsensä paljastamisen teko, ja se näyttää aina olevan täynnä vaaroja." – Audre Lorde (1977)

Haavoittuvuutemme tunnustaminen ja lempeä eteenpäin yhdessä kulkeminen on sitä, että ymmärrämme ihmisinä, että feminiininen relationaalinen hoivan etiikka on ensisijaista verrattuna individualistiseen maskuliiniseen etiikkaan, joka täydentää edellistä. Ihminen ei kasva viisaaksi (homo sapiens) hyveiden mukaan eläväksi, tietämättömyytensä tunnustavaksi ihmiseksi (homo ignorans) ilman rakkautta, ilman äidillistä sydänyhteyden kosketusta. Siksi viljelemme traumainformoidussa positiivisessa pedagogiikassamme sen kaltaisia feminiinisiä käsitteitä kuin ”myötätunto”, ”itsemyötätunto”, ”empatia”, ”sydämen tasolla avautuminen” ja ”sydänyhteys”. Kannustamme ympärillämme olevia ammattilaisia käyttämään sanastoa, joka ilmaisee sen länsimaissa vallitsevan valtavan kollektiivisen myötätunto- ja rakkausvajeen, mihin yltiöindividualistinen etiikka on meidät kilpailun ja suorittamisen kulttuurissa ajanut. Nykyisiä hyvinvointiin ja oppimiseen liittyviä instituutioitamme emme toden totta korjaa isännän työkaluilla vaan emännän kosketuksella.

Relationaalisen ja individualistisen etiikan välillä vallitsee jatkuva jännite. Eettiset lähtökohdat traumainformoidussa positiivisessa pedagogiikassa ovat, että relationaalinen hoivan etiikan tulee olla ensisijaisempaa kuin individualistinen, yksilön oikeuksiin ja vastuisiin perustava etiikka. Eettistä asennoitumista toiseen ihmiseen, erityisesti lapsiin ja perheisiin, ruokitaan keho- ja traumatietoisella rakkauden ja toivon pedagogiikalla.

Perustelemme hoivan etiikan ensisijaisuutta myös ihmisen evolutiivisilla tarpeilla (Panksepp & Biven, 2012). Moraaliset tunteet (esimerkiksi syyllisyys, häpeä), siinä missä muutkin tunteet, ilmentävät olennaisesti sopeutumista ihmisen olettamiin tulevaisuuden tapahtumiin (Chisholm, 2004). Kun lapsi on kasvanut jatkuvien uhkien keskellä, eikä hänen luontaisiin evolutiivisiin tarpeisiinsa vastata, hänen selviytymisvasteensa [”pakene tai taistele”, ”lamaannu tai matele”] herkästi aktivoituvat (Dana, 2022). Tällaisessa pitkään jatkuvassa, uhkaan varautumisen stressitilassa, hänen terveytensä vaarantuu ja tämän lisäksi tunne-elämä sekä moraali saattavat vahingoittua vakavastikin. Tämä ei ole patologiaa, vaan normaalia selviytymisvasteiden aktivaatiota; seurausta häntä ympäröivien aikuisten välinpitämättömyydestä tai väkivallasta.

Niin kauan kuin lapsen turvallisuuden, kiintymyksen ja pedagogisen rakkauden tarpeisiin ei vastata tai häntä muuten laiminlyödään tai kaltoinkohdellaan, hänen aivonsa eivät integroidu: ne eivät kehity ihanteellisella, oppimista, moraalia, mielenterveyttä ja hyvinvointia edistävällä tavalla. Hän ei löydä vakaata juurevaa itseään, sielunsa kotia yhteisestä ihmisyydestä. Lapsi ei tällöin, ilman rakkaudellisia korjaavia kokemuksia, kykene käyttämään kehollistuneiden aivojensa koko kapasiteettia (Siegel, 2023). Ihminen kadottaa yhteyden tuntevaan puoleensa, tunnekehoyhteyden ja on näin kykenemätön kuuntelemaan omaa kehoaan ja sen viestejä. Olemme tällöin niin sanotusti “päässämme” ja meidän tulisikin laskeutua kehon ja erityisesti sydämen tasolle tuntemaan. Usein tämä näkyy myös meissä asiantuntijoissa liiallisena tietämisenä, kaiken älyllistämisenä ja ylenpalttisena hallitsemisen haluna, jopa pakottavana kontrollina.

Kaikkihan me olemme luonnostamme ”homo ingoransseja”. Asiantuntijuuteemme liittyvä tieto usein vie meidät harhaan, jossa luulemme tietävämme totuuden asioista, vaikka näkökulmia todellisuuteen on aina monia. Kun tunnustamme ja tiedostamme tietämättömyytemme tuhansien eri totuuden kielien ja risteävien tekijöiden keskellä, voimme siirtyä yhdessä ihmettelyn asenteeseen. Näin saatamme yhdessä luovasti tutkia ja ihmetellä erilaisia totuuksia, olla sydän avoimena uusien näkemysten dialogille ja niistä nouseville yhteisille luoville oivalluksille. Kun tiedostamme oman tietämättömyytemme, löydämme kodin hämmentävän epävarmuudenkin keskeltä.

Kun nojaamme käytäntömme hoivan etiikkaan, kykenemme kanssasäätelemään lasta vireystilallamme, tunnistamme hänen ainutkertaiset tarpeensa, näemme hänet ja osaamme validoida hänen elettyjä kokemuksiaan. Opimme rakentamaan yhteyttä sydämen tasolla, sydänaivoista käsin. (Sarvela, 2024 b, c.) Tällä toivon ja rakkauden pedagogisella otteella motivoimme lasta itseohjautuvaksi oppijaksi, joka ohjautuu sisältä käsin, tietäen, kuka hän on. Hän tunnistaa ja osaa sanoittaa tunteitaan ja tarpeitaan. Lapsi osaa omia tunteitaan ja tarpeitaan kuullen rakentaa itselle kulloiseenkin tilanteeseen sopivan vahvuiset, jämäkät ja samanaikaisesti joustavat rajat: Hän osaa ilmaista ja viestittää toiselle, mikä itselle on tässä kohtaa sopivaa tai hyvä. Näin lapsi ei ajaudu alistamisen, hyväksikäytön ja riiston kohteeksi. Kaikessa kanssakäymisessä muiden kanssa hän huomioi ja kunnioittaa myös toisen ihmisen sen hetkisiä rajoja.

Unelmamme on muuttaa kasvatus- ja hyvinvointijärjestelmä näyttöinformoiduksi syvädemokratiaksi, tiedollista oikeudenmukaisuutta edistäväksi hyvinvoivaksi näyttöinformoiduksi ekosysteemiksi (Sarvela, 2024 a). Huomioimme tietoa rakentaessamme myös kansalaisten eletyt kokemukset. Voimme feminiinisellä hoivan etiikalla katalysoida ihmisläheisten instituutioiden traumatransformaatiota. Luomme yhteisöihin kokonaisvaltaista sydämen viisautta omaavia, monialaiseen yhteistyöhön kykeneviä, aidosti ”homo sapiens -heimoja”, joissa sukupuolten erilaisuus, ja muu monimuotoisuus nähdään rikkautena sekä voimavarana.

Homo Sapiens -heimot voivat luoda kuhunkin tilanteeseen sopivia relationaalisen ja individualistisen etiikan yhdistelmiä. Maskuliininen hyvä ja juureva realiteettitaju, äly, näyttöön perustuva tieto, oikeudenmukaisuus ja vastuu voivat yhdistyä tunne-elämän tasapainoon sekä kehotietoisuuden vahvistumisesta nousevaan intuitiiviseen, sydän- ja suolistoaivoista nousevaan, tietoon. (Sarvela, 2024 a, b, c.) Järjestelmämme on eettisessä kriisissä, ja siksi muistutamme toistuvasti traumainformoidussa positiivisessa pedagogiikassa evolutiivisesta tosiasiasta, että väkivallattomuutta tavoittelevassa kulttuurissa hoivan etiikan tulee edeltää individualistista etiikkaa.

Mitä sanoja sinulla ei vielä ole? Mitä sinun tulee sanoa? Mitkä ovat tyrannioita, joita nielet päivä päivältä ja joudut kiusaukseen tehdä niistä omiasi, kunnes sairastut ja kuolet niihin ja teet sen vieläpä hiljaisuudessa? – Audre Lorde (1977)

Lähteet

Bloom, S. L. (2023). A Biocratic Paradigm: Exploring the Complexity of Trauma-Informed Leadership and Creating Presence ™. Behav. Sci. 2023, 13,355. https://doi.org/10.3390/ bs13050355

Chisholm, J. S. (2004). Death, Hope and Sex, Steps to an Evolutionary Ecology of Mind and Morality, Cambridge University Press.

Dana, D. (2022). Anchored: how to befriend your nervous system using polyvagal theory, Boulder. CO: Sounds true.

Davis, S. (2020). The Wounded Inner Child, CPTSD and Inner Child Work, CPTSD Research, CPTSD Foundation, https://cptsdfoundation.org/2020/07/13/the-wounded-inner-child/ Haettu 31.7.2024.

Freire, P. (2016). Sorrettujen pedagogiikka. J. Kuortti (suom.). T. Tomperi (toim.). Tampere: Vastapaino.

Gilligan, C. (1982). In a Different Voice. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Hooks, B., (2003). Teaching Community: A Pedagogy of Hope, NY: Routledge.

Hämäläinen, J. (2021). Toivon pedagogiikkaa. Puheenvuoro kansanopistokokouksessa 29.9.2021. Blogi. https://sway.cloud.microsoft/3pyJz82vDWC6HDgO?ref=Link Haettu 31.7.2024.

Kidwell, M.C. & Kerig, P.K. (2021). To Trust is to Survive: Toward a Developmental Model of Moral Injury. J Child Adolesc. Trauma. 2021 Aug 13;16(2):459-475. doi: 10.1007/s40653-021-00399-1. PMID: 37234829; PMCID: PMC10205960.

Lola, K. ym. (2021). COVID-19 mental health impact and responses in low-income and middle-income countries: reimagining global mental health, Lancet Psychiatry 2021; 8: 535–50. Published Online February 24, 2021. https://doi.org/10.1016/ S2215-0366(21)00025-0

Lorde, A. (1977). The Transformation of Silence into Language and Action. Essee. https://electricliterature.com/wp-content/uploads/2017/12/silenceintoaction.pdf Haettu 19.7.2024.

Lorde, A. (2007). “The Master’s Tools Will Never Dismantle the Master’s House.” 1984. Sister Outsider: Essays and Speeches. Ed. Berkeley, CA: Crossing Press. 110- 114. 2007. Print.

Lorde, A. (1982). Interview with Claudia Tate, published in 'Conversations with Audre Lorde,' edited by Joan Wylie Hall (Jackson: University of Mississippi Press, 2004), 85-100.

Lorde, A. (1984). Sister outsider. USA: Crossing Press.

McLaughlin, K. A. & Borbon, D. L. E. (2017). Trauma is a public health issue. Eur J Psychotraumatol. 2017 Oct 9;8(1):1375338. doi: 10.1080/20008198.2017.1375338. PMID: 29435198; PMCID: PMC5800738.

Mindell, A. (2002). Working with the Dreaming Body. Portland: Lao Tse Press.

Neff, K. (2021). Fierce Compassion. How women can harness kindness to speak up, claim their power, and thrive. Harper Collins. E-book.

Patel, V., Naslund, J.A., Wood, S., Patel, A., Chauvin, J.J., Agrawal, R., Bhan, A., Joshi, U., Amara, M., Kohrt, B.A., Singla, D.R. & Fairburn, C.G. (2022).  EMPOWER: Toward the Global Dissemination of Psychosocial Interventions. Focus (Am Psychiatr Publ). 2022 Summer;20(3):301-306. doi: 10.1176/appi.focus.20220042. Epub 2022 Jun 22. PMID: 37021040; PMCID: PMC10071408.

Panksepp, J. & Biven, L. (2012). The archaeology of mind: Neuroevolutionary origins of human emotions, NY: W.W. Norton & Company Ltd.

Research in Practice. (2024). Research in Practive -järjestö NCB:ssä (National Children’s Bureu). Verkkosivu.

https://www.researchinpractice.org.uk/all/content-pages/podcasts/what-is-evidence-informed-practice/Haettu 31.7.2024.

Sarvela, K. (2024 a). Traumainformoitu työote ja ihmisosaajien tiedon syvädemokratisointi. Blogi Iloa ja toivoa -verkkosivulla. https://iloajatoivoa.fi/blogs/traumainformoitu-tyoote-ja-ihmisosaajien-tiedon-syvademokratisointiHaettu 20.7.2024.

Sarvela, K. (2024 b). Sydänyhteys ja sydänaivot, osa 1. Blogi Iloa ja toivoa -verkkosivulla. https://iloajatoivoa.fi/blogs/sydanyhteys-ja-sydanaivot-osa-1- Haettu 19.7.2024.

Sarvela, K. (2024 c). Sydänyhteys ja sydänaivot, osa 2. Blogi Iloa ja toivoa -verkkosivulla. https://iloajatoivoa.fi/blogs/sydanyhteys-ja-sydanaivot-osa-2- Haettu 19.7.2024.

Siegel, D. (2023). IntraConnected: Mae (Me + We) as the Integration of Self, Identity, and Belonging. E-book. NY: W.W:Norton & Company, Inc.

Singla, D.R., Weobong, B., Nadkarni, A., Chowdhary, N., Shinde, S., Anand, A., Fairburn, C.G., Dimijdan, S., Velleman, R., Weiss, H. & Patel, V. (2014). Improving the scalability of psychological treatments in developing countries: an evaluation of peer-led therapy quality assessment in Goa, India. Behav Res Ther. 2014 Sep;60:53-9. doi: 10.1016/j.brat.2014.06.006. Epub 2014 Jun 30. PMID: 25064211; PMCID: PMC4148587.

Skinnari, S. (2004 a). Pedagoginen rakkaus ja ihmisen idea aikuiskasvatuksen haasteina. Aikuiskasvatus verkkolehti 2/2004. https://journal.fi/aikuiskasvatus/article/view/93555 Haettu 31.7.2024.

Skinnari, S. (2004 b). Pedagoginen rakkaus: kasvattaja elämän tarkoituksen ja ihmisen arvoituksen äärellä. Opetus 2000. Juva: PS-Kustannus.

Tucci, J., Mitchell, J., Porges, W. & Tronic, E. (toim.) (2024). The Handbook of Traumatransformative Practice, Emerging therapeutic frameworks for Supporting Individuals, Families or communities Impacted by Abuse and violence. E-book. GB: Jessica Kingsley Publishers.

Törmi, K. (2021). Kehotietoisuus eettisen osaamisen perustana. L. Kantonen, S.  Karttunen (toim.) kirjassa Yhteisötaiteen etiikka. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu.

‍

Kirjoittajat

Kati Sarvela on traumainformoidun lähestymistavan suomalainen pioneeri ja aktivisti. Hän on myös hammaslääkäri, tietokirjailija, terapeutti ja kouluttaja. Kati on erikoistunut traumatietoisuuden kehittämiseen erityisesti ihmisläheisen työn toimialoilla. Hän on myös toinen TIPP™ – traumainformoitu positiivinen pedagogiikka -lähestymistavan kehittäjistä. Saat Katiin yhteyden sähköpostitse iloajatoivoa@gmail.com

Minna Katajamäki on lastentarhanopettaja (LTO), tunnetaitokouluttaja, lasten ja nuorten psyykkisten ongelmien terapeuttinen ohjaaja sekä nepsy-valmentaja. Hän tarjoaa tunnetaito-ohjausta, tukea vanhemmuuteen sekä valmennusta eri alojen ammattilaisille. Hän on myös toinen TIPP™ –traumainformoitu positiivinen pedagogiikka -lähestymistavan kehittäjistä. www.arotar.fi minna.katajamaki@arotar.fi

Tutustu myös Iloa ja toivoa -verkoston koulutuksiin ja tapahtumiin