MITÄ YHTEISTÄ COVID-19:LLA JA VÄKIVALLALLA? Molemmat ainakin tarttuvat, kirjoittaa irlantilainen Twitter ystäväni Jane Mulcahy, joka tekee ansiokasta työtään Irlannissa oikeustoimen ja rikosseuraamuslaitoksen  parissa.  Flunssat luova ympärillensä lisää flunssaa ja väkivalta luo ympärilleen lisää väkivaltaa, hän jatkaa. Ajatus siitä, että väkivaltaiset henkilöt ovat “pahoja”, ei pidä  Mulcahyn paikkaansa. Sen sijaan ihmiset oppivat käyttäytymisensä mallintamisen ja kopioinnin kautta.

Kun lähdemme lähestymään väkivaltaa kansanterveysongelmana, auttaa se meitä katsomaan sitä uusin silmin: emme lähde syyttelemään ja jakamaan ihmisiä hyviksi ja pahoiksi. Sen sijaan terveydellinen lähestymistapa  johtaa ratkaisujen etsimiseen, kirjoittaa Mulcahy edelleen blogissaan, viitaten yhdysvaltaisen lääkärin  Gary Slutkinin ajatuksiin. Hän puolestaan on lääkäri, joka  teki pitkään töitä Somaliassa pakolaisleirien tartuntatautien keskellä, kunnes palasi Chigagoon ja sai huomata olevansa keskellä väkivaltapandemiaa.

Jane Mulcahy viittaa kirjoituksessaan myös monelle  jo tuttuun traumainformoidun liikkeen pioneeriin, Sandra Bloomiin. Hänkin kuvaa väkivaltaa infektiotaudiksi. Bloomin mukaan väkivallan kohdistuessa lapsiin, se on erityisen tuhoisaa. Mulcahy viittaa toiseenkin traumapioneeriin, Bessel van der Kolkiin, jonka mukaan  lapsuuden trauma eli CPTSD on suurin kansanterveytemme uhka. Emme todellakaan ole vielä riittävästi saaneet voimavaroja liikkeelle lapsiin kohdistuvan väkivallan ennaltaehkäisemäksi.

Psykiatri Dan Siegel kuvaa kirjassan “The Whole Brain Child”, kuinka lasten aivot peilaavat heidän vanhempiensa aivoja. Toisin sanoen vanhemman oma henkinen kasvu ja kehitys, tai sen puute, vaikuttavat heidän lapsiensa aivoihin. Kun vanhemmat tulevat tietoisemmiksi ja emotionaalisesti terveimmiksi, heidän lapsensa nauttivat tämän kasvuprosessin hedelmistä ja kulkevat samalla kohden terveyttä ja sosiaalista hyvinvointia. Siinä on erinomaisen tärkeä syy, miksi  meidän vanhempien tulisi “huoltaa” omat aivomme ja hermostomme kuntoon. Koskaan ei ole liian myöhäistä vakauttaa omaa autonomista hermostoaan.

Mikä myös yhdistää Covid-19:a  ja väkivaltaa on se, että se katkaisee ihmisten välisiä yhteyksiä, kirjoittaa Mulcahy. Viruspandemia eristää ihmisiä fyysisesti toinen toisistaan, mutta yhtä lailla väkivalta tekee tätä samaa. Se pirstoo ja polarisoi yhteisöjä. Väkivalta ruokkii traumaattista stressiä, ja trauma puolestaan väkivaltaa.

Väkivaltaa  ei ole vain fyysinen väkivalta, vaan myös se, kun lapsi ei saa aikuisilta sitä huolenpitoa, turvaa ja kiintymystä, jota hän tarvitsee, kasvaakseen tasapainoiseksi yksilöksi ja kukoistaakseen. Turvattomissa kiintymyssuhteissa ja haitallisten kokemusten keskellä lapsen oleviin perustavalaatuisiin tarpeisiin ei vastata. Ne ovat juuri niitä tarpeita, joita hän tarvitsee kasvaakseen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja terveyteen. Tämän seuraamuksena hän voi joutua aikuiseksi kasvaessaan pahoinvoinnin tai väkivallan noidankehään.  Kun lapsi säilyttää, turvallisten aikuisten ja hyvän arjen tukemana, yhteyden itseensä ja toisiin ihmisiin, hänen ei  tarvitse  ottaa käyttöön epäterveitä selviytymisstrategioita, kuten addiktioita,  itsetuhoisuutta tai väkivaltaa. Sen sijaan hän pääsee  luottamuspääomaa kasvattavaan hyvinvoinnin haltiatarkehään, jota Jukka Mäkelä ansiokkaasti kuvaa muun muassa tässä julkaisussa.

Kandalainen Gabor Maté kuvaa lapsen tarpeita tavalla, joka koskettaa minua. Jokaisella heistä on kaksi tärkeää perustarvetta. Ensimmäinen  tarve on saada terve, riittävän vahva kiintymyssuhde aikuiseen; vanhempien hyväksyntä, huolenpito, rakkaus ja läsnäolo. Toinen lapsen perustarpeista Matén mukaan on tarve autenttisuuteen, eli yhteys aitoon omaan itseyteen ja sen ilmaisuun. Tämä merkitsee sitä, että kasvavalla lapsella säilyy yhteys omaan kehoonsa (=kehoturva); hän tietää mitä tuntee, osaa lukea oman kehonsa viestejä  ja hän kykenee ilmaisemaan omat tarpeensa. Tuoreen irlantilaisyhdysvaltaisen tutkimuksen mukaan lapsuuden haitallisista kokemuksista emotionaalinen vaillejääminen ennustaa kaikkein eniten huonoa mielenterveyttä. Tämä valitettavasti haitallisista kokemuksista kaikkein helpoiten jää huomaamatta ympärillä olevilta aikuisilta, vaille jääneelle lapselle kun ei ole "tehty mitään pahaa". Sen sijaan kysymys vaillejäämisessä on siitä, että lapselle lapsenoikeutena kuuluva rakkaus ja myötäelävä läsnäolo jäävät toteutumatta. Emotionaalinen lasten laiminlyönti voi juontaa vaikkapa vanhempien työnarkomaniasta ja -uupumuksesta, alkoholismista, perheväkivallasta ja nykyään tiedetään tämäkin - vanhempien jatkuvasta somettelusta.

Matén mukaan meidän länsimaisten ihmisten kulttuurissa lapset jopa pääsääntöisesti joutuvat uhraamaan joman autenttisuutensa eli aitoutensa säilyttääkseen vanhempiensa ja aikuisten kiintymyksen. Hän uhraa yhteyden itseensä, koska silloin kun hän aidosti kokee, tuntee ja ilmaisee itseään, hän pelkää menettävänsä aikuisen kiintymyksen. Hän pyrkii tekemään usein kaikkensa, miellyttääkseen aikuisia ja säilyttääkseen vanhempiensa hyväksynnän rakentamalla itselleen "valeitseyttä". Lapset kasvatetaan elämäntavassamme tyypillisesti yhteisöllisiin, vahingollisiin kilpailun ja jatkuvan arvostelun normeihin, joissa vain harvalle mahdollistuu autenttinen, aidon itsen näköinen, aikuiselämä. Valeitseyden ylläpitäminen syö voimia ja johtaa sosiaalisiin, mielenterveys- ja terveysongelmiin.

Silloin kun lapsi saa kasvaa aidoksi omaksi itsekseen, mahdollistuu syvällinen yhteyden kokemus myös muihin luontokappaleisiin. Aitona itsenään hän voi  kokea olevansa osa jotain suurempaa elämän verkostoa ja tarkoituksellisuutta. Se, ettemme vastaa lapsen tarpeisiin, ei johdu Matén mukaan siitä, että me aikuiset haluaisimme vahingoittaa lapsia ja olemme pahansuopaisia. Sen sijaan tämä juontuu siitä, että me itse olemme stressaantuneita, vaille jääneitä tai  traumatisoituneita, eikä meidän omiin  tarpeisiin ole aikoinaan vastattu. Näin me kasvamme elämäntavassamme sukupolvesta toiseen aikuisiksi, jotka eivät tiedä, keitä he ovat, mitä he tuntevat ja yhteys omaan kehoon katoaa. Tällaiset aikuiset ovat länsimaisessa tuhoisassa kulttuurissamme Matén mukaan pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Tyydyttämättömät lapsuuden tarpeet ja haitallinen traumaattinen stressi on se maaperä, josta sosiaaliset ja mielenterveysongelmat sekä myös monet fyysiset sairaudet ja yhteiskunnalliset ongelmat nousevat. Gabor Matén ajatuksia tukee myös tutkimukset lapsuuden haitallisista kokemuksista (ACEs). Meillä alkaa olla mittava näyttö siitä, kuinka lapsuuden haitalliset kokemukset - myös emotionaalinen  laiminlyönti - tuottavat haitallista stressiä, joka vahingoittaa meidän kokonaisvaltaista hyvinvointiamme. Maailman terveysjärjestön mukaan väkivalta on yksi suurimpia ja yhä kasvavia terveyttä uhkaavia ongelmia kaikkialla maailmassa.

Jane Mulcahy lainaa artikkelissaan otetta WHOn artikkelista:

“Lapsuuden merkittävällä, pitkittyneellä stressillä on elinikäisiä vaikutuksia ihmisen terveyteen ja hyvinvointiin. Se voi häiritä aivojen varhaista kehitystä ja vaarantaa hermoston ja immuunijärjestelmien toiminnan. Lisäksi haitallisia kokemuksia kokeneiden ihmisten käyttäytymisen vuoksi, syntynyt  haitallinen stressi voi johtaa vakaviin seurannaisongelmiin, kuten alkoholismiin, masennukseen, syömishäiriöihin, vaaralliseen seksuaaliseen käyttäytymiseen, HIV / AIDSiin, sydänsairauksiin, syöpään ja muihin kroonisiin sairauksiin”

Mulcahy tuo esille myös sen, että oikeuslaitoksen sisältä on saatu näyttöä siitä, kuinka lapsuuden haitalliset kokemukset vaikuttavat merkittävästi rikollisuuteen, rikosten uusimiseen, päihteiden käyttöön ja väkivaltaan.

Tällä hetkellä meillä on  jo oikea suunta hyvinvointialueilla horisontissa näkyvissä. Laiva on kääntymässä kohden turvasatamaa. Olemme heräämässä siihen, kuinka tärkeää on aikuisen oma itsetuntemus, kehoturva, tunnetaidot  ja henkinen hyvinvointi, jotta kenenkään lapsen ei tarvitsisi uhrata omaa autentisuuttaan miellyttäkseen aikuisia. Eräs karikko matkallamme hyvinvointiin on rakenteellinen väkivalta, jota sitäkin onneksi tehdään jo näkyväksi. Järjestelmälähtöisyydestä on päästävä aitoon palvelunkäyttäjien osallisuuteen ja inklusiivisuuteen.

YHTEENVETONA sekä virusinfektiot  että väkivalta ovat tarttuvia sairauksia, jotka voivat muuttua pandemiaksi. Ne molemmat voivat johtaa kuolemaan, fyysiseen sairastavuuteen,  traumatisoitumiseen ja  ihmisten eristäytymiseen. Covid-19 vastaan rokotus on erilainen kuin väkivaltaa vastaan rokottaminen. Jälkimmäisessä paras rokotus annetaan jo lapsena siten, siten että jokainen lapsi saa kaiken sen turvan, kiintymyksen ja myötäelämisen, jonka pitäisi hänelle synnyinoikeutena kuulua.

Lapsiin kohdistuva väkivalta on mielestäni huomattavan paljon suurempi globaali terveytemme  ja ympäristömme uhkatekijä kuin Covid-19.

Jane Mulcahy: https://medium.com/@janehmul/what-does-violence-have-in-common-with-covid-19-23cb5c1f6eaf

Gabor Mate: https://youtu.be/l3bynimi8HQ

#traumainformoitusotejaope #traumainformoitu #trauma #väkivalta

Kirjoittaja

Kati Sarvela on traumainformoidun lähestymistavan suomalainen pioneeri ja aktivisti. Hän on myös hammaslääkäri, tietokirjailija, terapeutti ja kouluttaja. Kati on erikoistunut traumatietoisuuden kehittämiseen erityisesti ihmisläheisen työn toimialoilla. Saat Katiin yhteyden sähköpostitse iloajatoivoa@gmail.com

Tutustu myös Iloa ja toivoa verkkosivustoon.

‍

‍