Kati Sarvela

22.10.2026

Kannan sisälläni ristiriitaa. Toisaalta minussa elää vahva halu kunnioittaa yhteiskunnan vallankäyttäjiä, instituutioita ja yhteisesti sovittuja sääntöjä – niitä rakenne-elementtejä, joiden pitäisi ylläpitää hyvinvointia, kansanterveyttä, järjestystä ja turvaa. Mutta mitä tehdä silloin, kun järjestelmän käytännöt alkavat muuttua rakenteellisesti epäoikeudenmukaisiksi ja eettisesti kestämättömiksi kansanterveyden ja inhimillisyyden kannalta?

Silloin herää sisälläni eettinen velvoite toimia. Sisäinen aktivistini herää. On noustava näkyvästi puolustamaan kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia ihmisiä. Kyse on paitsi sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, myös kansanterveydestä ja jakoetiikasta (distributive ethics), jota pidetään kansanterveyden edistämisen kivijalkana.

Eriarvoisuutta ei vähennetä kohtelemalla kaikkia samalla kaavalla, vaan asettamalla kaikkein huonoimmassa asemassa olevien tarpeet etusijalle. Tutkimusnäyttö osoittaa kiistattomasti, että mitä syvemmäksi yhteiskunnallinen eriarvoisuus päästetään, sitä enemmän se tuottaa väkivaltaa, turvattomuutta ja ylisukupolvista traumaa – ja samalla myös yhteiskunnallisia kustannuksia (Farmer, 2004; Marmot, 2015; Subica & Link, 2022). Toisin sanoen jakoeettisesti toimimalla vähennämme julkisten palvelujen menoja (Stuckler & McKee, 2014). Huonoimmassa asemassa olevien oikeuksien puolustaminen on paitsi eettinen teko myös kustannustehokkaan järjestelmän perusta.

Haluankin esittää suoran kysymyksen lääkäreille, muille sote-ammattilaisille, kasvattajille ja päätöksentekijöille: Kenen puolella viime kädessä olemme? Seisommeko kansalaisten, ihmisyyden ja elämän puolella, vai toimimmeko monokulttuurisen, yksilökeskeisen talouselämän toimeenpanijoina – sellaisen järjestelmän, joka syö globaalisti lukuisilta ihmisryhmiltä ja tulevilta sukupolvilta hyvän elämän edellytyksiä?

Jakoetiikan kansanterveydellisen ja filosofisen periaatteen mukaan yhteiskunnalliset ja taloudelliset erot ovat hyväksyttäviä vain ja ainoastaan silloin, kun ne palvelevat ja parantavat kaikkein huonoimmassa asemassa olevien ihmisten tilannetta (Rawls, 1971). Tällä hetkellä näemme niin globaalisti kuin kotimaassammekin, kuinka hyväosaisten oman edun tavoittelu on saanut mittasuhteet, joissa huonoimmassa asemassa olevien ihmisten hätä vain syvenee. Esimerkiksi Richard Wilkinsonin ja Kate Picketten säkenöivä tutkimusnäyttö osoittaa, että mitä suuremmat tulo- ja hyvinvointierot yhteiskunnassa ovat, sitä enemmän yhteiskunnassa esiintyy väkivaltaa, mielenterveysongelmia, turvattomuutta sekä kosto- ja rangaistuskulttuuria (Pickett & Wilkinson, 2015; Wilkinson & Pickett, 2009).

Suomalainen sosiaali- ja terveydenhuolto ja sen eettiset lähtökohdat ovat kriisissä. Budjetit repeävät, ammattilaiset uupuvat ja kansanterveys heikkenee, vaikka palveluihin kaadetaan ennennäkemättömiä resursseja. Miksi näin käy? Vastaus piilee syvässä rakenteellisessa sokeudessa: Niin kauan kuin nojaamme kapeaan, yksilökeskeiseen ja mekaaniseen terveysnäkemykseen, kansanterveytemme rapistuu ja kustannukset nousevat. Vihaammeko niin paljon veroja, että haluamme tämän vuoksi rakentaa kalliin ja tekohengitettävän hyvinvointijärjestelmän?

Oma kokemukseni on, että melko moni meistä kansalaisista tajuaa, että tällä hetkellä yhteiskuntamme päätännän ja talouselämän juna kuljettaa järjestelmäämme ekologisesti ja kansanterveydellisesti kestämättömään suuntaan. Paradoksaalisesti samaan aikaan ruohonjuuritasolla Suomessa on jo olemassa suuri osaaminen, tahto ja valmius systeemitason muutokseen. Tarvitsemme kiireellisesti eettisen ryhtiliikkeen sekä kulttuurisen ja tiedollisen järjestelmän transformaation – siirtymisen uusliberaalista monokulttuurista kohti systeemistä, holistista ja aidosti ihmislähtöistä toipumiskulttuuria, jota traumainformoitukin näkökulma edustaa.

Viedäänpä jakoetiikkaa käytäntöön. Systeemisestä näkökulmasta käsin esimerkiksi Daniel Siegel ja Tina Bryson (2012; Siegel & Bryson, 2011) korostavat sitä, kuinka lasten kehittyvät aivot ”peilaavat” vanhempiensa aivoja ja hermoston tilaa. Vanhemman aivojen kehityksellinen aste sekä henkinen kasvu ja kehitys – tai sen puute – vaikuttavat suoraan lapsen aivojen kehitykseen ja säätelykykyyn. Kun vanhemmat tulevat tietoisemmiksi ja emotionaalisesti terveemmiksi, heidän lapsensa nauttivat tästä hedelmästä ja kulkevat samalla kohti kokonaisvaltaista terveyttä. Mitä enemmän perheitä työnnetään huono-osaisuuden kierteeseen ja kuormitukseen, sitä vähemmän heillä on resursseja, kykyä ja aikaa oman terveyden ja inhimillisen kasvunsa vaalimiseen. Jakoetiikkaan nojaten huonossa asemassa olevien perheiden vanhemmuuden tukeminen ja heidän kehityksellisiin tarpeisiin vastaaminen on sekä inhimillistä että kansanterveydellisesti kustannustehokasta toimintaa.

Entä jos on niinkin, että myös päättäjien ja johtajien aivojen kehityksellinen tila ja heidän inhimillinen kasvunsa vaikuttavat suoraan suomalaisten kansanterveyteen? Voisimmeko siirtyä korjaavien kokemusten kulttuuriin, jossa tarjotaan kaikille tietoisempaa elämää ja selviytymistä vahvistavia tekijöitä? Sillä, millaisten ihmis- ja luontosuhteiden keskellä elämme ja millaisella tietoisuudella päätöksiä teemme, on valtava vaikutus paitsi inhimilliseen kärsimykseen, myös kehomme, mielemme ja ympäristömme terveyteen.

Olisiko aika lähteä yhdessä kovaäänisemmin puolustamaan eettisesti ja ekologisesti kestävää kansanterveyden edistämistä?

Lähteet

Farmer, P. (2004). An anthropology of structural violence. Current Anthropology, 45(3), 305–325.

Marmot, M. (2015). The Health Gap: The Challenge of an Unequal World. Bloomsbury Publishing.

Pickett, K. E., & Wilkinson, R. G. (2015). Income inequality and health: A causal review. Social Science & Medicine, 128, 316–326.

Rawls, J. (1971). A Theory of Justice. Harvard University Press.

Siegel, D. J. (2012). The Developing Mind: How Relationships and the Brain Interact to Shape Who We Are (2. painos). Guilford Press.

Siegel, D. J., & Bryson, T. P. (2011). The Whole-Brain Child: 12 Revolutionary Strategies to Nurture Your Child's Developing Mind. Delacorte Press.

Stuckler, D., & McKee, M. (2014). The Body Economic: Why Austerity Kills. Oxford University Press.

Subica, A. M., & Link, B. G. (2022). Cultural trauma as a fundamental cause of health disparities. Social Science & Medicine, 292, 114574.

Wilkinson, R., & Pickett, K. (2009). The Spirit Level: Why More Equal Societies Almost Always Do Better. Allen Lane.

‍

Kirjoittaja

Kati Sarvela on traumainformoidun lähestymistavan suomalainen pioneeri ja aktivisti. Hän on myös hammaslääkäri, tietokirjailija, terapeutti ja kouluttaja. Kati on erikoistunut traumatietoisuuden kehittämiseen erityisesti ihmisläheisen työn toimialoilla. Saat Katiin yhteyden sähköpostitse iloajatoivoa@gmail.com

Tutustu myös Iloa ja toivoa -verkoston koulutuksiin ja tapahtumiin