Nyt vaalien jälkimainingeissa toivon yhä useamman päättäjän tiedostavan, että toksisen stressin kohdalla henkilökohtainen on aina myös poliittista. Traumainformoidut periaatteet mahdollistavat positiiviset, kanssasäätelvät ihmisuhdekokemukset myös kestävyysmurroksen äärellä käytäviin, joskus hyvinkin voimakkaita tunteita herättäviin, yhteiskunnan tulevaisuutta käsitteleviin, keskusteluihin.

Kestävyysmurros tarkoittaa sitä, että jouhevat yhteiskunnalliset muutokset eivät enää riitä hyvinvointimme turvaamiseen. Kestävää kehitystä ei enää voida saavuttaa pienten parannusten avulla, yhteiskunnan toimintaa vähittäin säätämällä ja tarkentamalla. Yhteiskunnan eriarvoistuminen, luontokato, ilmastokriisi sekä luonnonvarojen ja energian liikakäyttö ja liikaliikenne ovat esimerkkejä kestävyyshaasteista, jotka vaativat suuria käänteitä. Niiden yhtäaikaiseen ratkaisemiseen tarvitaan monien ajattelu- ja toimintatapojen sekä yhteiskunnan rakenteiden onnistuneesti koordinoitua muuttamista. Rajuja toimia tarvitaan jopa Suomen kaltaisessa maassa, joka on monilla – mutta ei kaikilla – mittareilla mitattuna kestävän kehityksen toteutuksen kärjessä.

Thomas Hüblin ajatuksiin viitaten, voimme perustellusti väittää, että nykyinen kestävyyskriisi - sosioekologisesti kestämätön globaali tilanne - on syntynyt itse asiassa kulttuurisesti ja se on johtanut itseään ruokkivaan kollektiiviseen traumaan. Moderni kehomieleltään rikki mennyt ihminen on riistänyt itsensä irti elämän luonnollista kudelmasta. Haavoitettu saattaa elää jopa kuvitelmassaan, että hän voi sanella luonnolle ja muille maailmassa eläville elämisen ehdot, ”dissosioituneena” kuplaansa, kuuntelematta systeemisen todellisuuden ääniä.

Kollektiivisen trauman tuottamat toksisen stressin oireet ovat huonosti tiedotettuja, syvällisiä uskomuksia ja automatisoituneita, kulttuurisesti ja ylisukupolvisesti siirtyviä, kehollisesti opittuja, käsittelemättömien tunteiden ja tyydyttämättömien tarpeiden ohjaamia reagointimalleja. Toisaalta taas henkilöt, joilla on kehoturvaa, riittävästi traumatietoutta, itsesäätelytaitoja sekä kykyä toisten psyykkiseen kannatteluun, voivat olla kestävyysmurroksen äärellä positiivisen poliittisen ekososiaalisen muutoksen fasilitoijia. Globaalia ilmastokriisiä ja ihmisoikeusongelmia ei ratkaista piiloutumalla oman ideologisen kuplan sisään.

Kollektiivisen  trauman tunnistaminen ja sen prosessointi voi tuntua todella pelottavalta ja tuskalliselta tehtävältä. Ajattelen, että traumainformoitu lähestymistapa on eräs rohkea tapa tehdä juuri filosofinen suunnanmuutos - paradigma siirtymä - jotta yhteisöinä voimme tiedostaa moraalisen vastuumme. Ymmärrämme, että on mahdollista kääntää alustan suunta, kun mahdollisimman monella meistä on aluksen kapteeni (aivojen kuorikerroksen tunteiden ohjauskeskus) kunnossa. Sen  tukemana tulevaisuudessa voimme uudella tiedostamisen tasolla määritellä poliittiselle toiminnalle uusia ekososiaalisesti kestävämpiä ja samalla monitieteellisesti perusteltuja muotoja, joissa kansalaisten eletyillekin kokemuksille annetaan tilaa.

Kun visioimme kestävää kehitystä, on siis ymmärrettävä, etteivät ihmiset vaikuta vain käyttäytymisellään heitä ympäröivään ekososiaaliseen järjestelmään, vaan tämä  järjestelmä jättää jälkensä ihmisen kehomielen tilaan. Olemme osa monimuotoista eli “kompleksia” järjestelmää, jossa vaikuttaa monensuuntaiset palautejärjestelmät. Näemme ympäristömme tuottamia systeemisiä vaikutuksia paitsi ilmastossa, myös kansalaisissa monimuotoisena traumaoireiluna, kuten pelkoina, epävakautena, väkivaltana, polarisaationa ja kroonisina terveysongelmina. Aivan samoin perheessä vanhempien käsittelemättömät tunnetaakat siirtyvät perheessä lapsiin ja vaikuttavat heidän kautta kaveripiiriin ja yhteisöihin, ekososiaalista pahoinvointia lisäten. Luomakuntamme toimii systeemisillä periaatteilla. Diagnoosi- ja yksilökeskeiset, mekanistiset  ajattelumallit ontuvat pahasti tässä todellisuudessa, koska ne kätkevät keskustelukäytännöissään pahoinvointimme systeemisiä juurisyitä.

Traumainformoituina tiedostamme sen, että järjestäessämme vaikkapa erilaisia työpajoja liittyen kestävän kehityksen haasteisiin, kuten ilmastoahdistukseen, alkuperäiskansojen oikeuksiin tai rasismiin, nämä teemat voivat laukaisevat osallistujissa hyvin usein haastavia tunteita, kuten lisää ahdistusta, toivottomuutta, käsittelemätöntä pelkoa, vihaa ja surua.

Turvallisen tilan luomista helpottaa se kun traumainformoituina ymmärrämme, että kysymyksessä on kollektiivisen trauman yksilöllisesti ilmeneviä muotoja. Tämä auttaa meitä vahvistamaan myötätuntoa ja irrottautumaan yksilöitä leimaavista ajattelumalleista.

Tunnistan itsessänikin sen, kuinka helposti meillä on taipumusta kauhistella tunteiden purkauksia ikään kuin ne olisivat ”huonoa käyttäytymistä” ja jos emme ole kehoturvassa, herää omat kipeät tunteemme. Kun traumatisoitunut reagoi tunteella, se ei ole pääsääntöisesti tahdonalaista toimintaa.

#kestävyysmurros #ilmastoahdistus #ekososiaalinen #traumainformoitu #traumainformoitutyöote #yhteiskunta

‍

Lähteet

Hübl, T. (2020). Healing Collective Trauma: A Process for Integrating Our Intergenerational & Cultural Wounds. Boulder, Colorado: Sounds True.

Jussila Osváth, J. A. (2019). ”Ihminen on paha, ei kai se mikään yllätys ole?” Ilmastonmuutos kertomuksena kulttuurisen trauman näkökulmasta. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. Valtiotieteellinen tiedekunta. Viestintä. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/311091/JussilaOsvath_Johanna_Pro_gradu_2019.pdf?sequence=3&isAllowed=y

Lyytimäki, J. (2023). Mitä oikeastaan tarkoittaa kestävyysmurros. Blogi Luonnonvaralta. https://luonnonvaralta.wordpress.com/2021/06/24/mita-oikeastaan-tarkoittaa-kestavyysmurros/

‍

Kirjoittaja

Kati Sarvela on traumainformoidun lähestymistavan suomalainen pioneeri ja aktivisti. Hän on myös hammaslääkäri, tietokirjailija, terapeutti ja kouluttaja. Kati on erikoistunut traumatietoisuuden kehittämiseen erityisesti ihmisläheisen työn toimialoilla. Saat Katiin yhteyden sähköpostitse iloajatoivoa@gmail.com

Tutustu Iloa ja toivoa verkkosivustoon.