Kun lapsi ei ole saanut tervettä kiintymystä tai hänellä on muuta traumataakkaa, hän alkaa tyypillisesti kärsiä nuorena ja aikuisuudessa puutteellisesta tunteisiin liittyvien ilmiöiden säätelystä. Traumaattiset haitalliset kokemuksemme ja vaille jääminen usein herkistävät tunneaivomme, jolloin pienikin ulkoinen laukaisija saa meidät reagoimaan stressillä, jonka seurauksena kehomme täyttyy stressihormoneista, ja niihin liittyvistä kehollisista vireystiloista  ja hallitsemattomista tunteista. Emme opi liikkumaan sujuvasti erilaisissa tiloissamme, koska aivomme kehitykselliset integraatioprosessit jäävät keskeneräisiksi. Tällöin erilaisten tunteiden tarjoama viisaus hukkuu herkästi hämmennyksen, erilaisten tunnetilojen epävakauden, mereen.

Lainaten Daniel Siegelin ajatuksia tunteet eli emootiot ovat liimaa, jotka liittävät systeemimme erilaisiksi tiloiksi, ja niiden tehokas säätely on välttämätöntä kokonaisvaltaista hyvinvointia edistäville kehomielen integraatioprosesseille. Tunteet eivät liitä toinen toisiinsa vain henkilökohtaisia systeemejä vaan myös niiden keholliset ilmenemismuodot, vireystilat, yhdistävät ihmisten välisiä systeemejä. Ne liimaavat ihmisten väliset “interpersonaaliset” kokemukset neurobiologiaamme.

Kyky tunteiden ja niihin liittyvien tilojen säätelyyn mahdollistaa tunne-elämän ja sosiaalisen elämän tasapainon. Tämä puolestaan on seuraamusta aivojen kuorikerroksen etulohkon ohjauksen integroituneesta toiminnasta, joka puolestaan juontaa sekä perimään että lapsen aivojen tasapainoiseen kehitykseen turvallisessa ympäristössä.

Tunteita voi ajatella siirtyminä integraatioprosesseissa. Tunteet voivat sopivina “valensseina” auttaa meitä rakentamaan uutta narratiivia, uusilla uskomuksilla. Esimerkiksi itse ajattelen sisäänpäin kääntyneen vihani muuntuneen aktiiviseksi yhteisölliseksi toiminnaksi. Aivan viime aikoina on tehty merkittävää työtä yhteisöllisten tunteiden purussa ja  häpeän purussa (mm. "Me too", "Black Lives Matter"- liikkeet). Olemme tekemässä yhä läpinäkyvämmäksi eri sukupuolten, alkuperäiskansojen sekä orjuutettujen kansanosien järjestelmällistä häpäisyä. Olemme alkaneet ilmaisemaan kollektiivisia tunteitamme.

Häpeä on trauman ydintä. Sandra Bloomin (2013) mukaan kamppailemme senkin ilmiön kanssa, että monet sosiaali- ja terveyspalveluiden käyttäjät kokevat diagnostiset mielenterveysluokittelut häpäisynä, siitä hetkestä lähtien, kun he astuvat hoitojärjestelmän sisään. Hierarkkinen järjestelmälähtöinen mielenterveysdiagnooseilla ihmisiä leimaava sote-systeemi ei vielä riittävässä määrin mahdollista osallisuutta eikä yhteisiä luovia lähestymistapoja, jotka mahdollistaisivat toipumisen ihmislähtöisesti vaikeista elämänkokemuksista. Stressi voi edustaa “vahvuutta”, eli positiivista valenssia, silloin kun se ohjaa kehomielen integraatiota edulliseen suuntaan. Liian vahvana toksinen stressi  (niihin liittyvinä ali- ja ylivireystiloina)  syöksee  integraatioprosessit kaaokseen (reaktiiviset tunnetilat)  tai jäykkyyteen (takertuminen johonkin tilaan). Mielenterveyden häiriöt nousevat epätasapainoisesta tunne-elämästä ja siihen liittyvistä kehomielen integraatioprosessien häiriöistä.

Lapsuudessaan monimuotoisesti traumatisoituneelle on tyypillistä, että hän pakenee haavoittuvuuttaan. Hän välttele traumaa kantavia, oman psyykkisen kantokyvyn ylittäviä tiloja tai osia itsessään. Tämä puolestaan ilmenee lievempinä tai voimakkaampina dissosiaatioilmiöinä, traumatisoitunut ei kykene  olemaan turvallisesti kehossansa. Erityisesti lapsuudessaan traumatisoituneelle häpeä voi nousta keskeiseksi tunteeksi, joka saattaa ohjata hän koko itseyttään hajanaiseen suuntaan. Paradoksaalisesti juuri nämä  häpeää kantavat tilat tai osat hänessä, ovat juuri niitä tiloja,  jotka kaipaisivat kuuntelua ja itsemyötätuntoa, jotta hänen kehomielensä normaali kehitys eli eheyttävät integraatioprosessit mahdollistuisivat. Tähän henkilö tarvitsee paljon kanssasäätelyä ja yhteisönsä tukea. Tunteiden pakenemisen surullinen sivuvaikutus voi olla se, että henkilöltä vähitellen vähenee kyky tuntea; ihminen voi tyystin turtua ja hänen elävyytensä katoaa.

Niin kuin Lotta Carlson sanoo tämänpäiväisessä (21.5.2023) Hesarin haastattelussa suomalaiset ovat poikeuksellisen aleksityminen kanssa. Isovanhempiemme vaiettujen kokemusten ´vuoksi meillä ei ole ollut sanoja tunteillemme. Ehkäpä juuri tämän vuoksi myös välttelevä kiintymyssuhde on tavallinen suomalaisten keskuudessa, joka merkitsee sitä, että kaikenlaista tunneilmaisua pyritään välttelemään ja vanhempien on ollut vaikea auttaa lasta ilmaisemaan tunteitaan.

Tunne, ”e-motio”, sisältää aina kehollisen vireystilan ja liikesuunnan. Emootio-sanahan etymologisesti viittaa juuri liikkeeseen. Esimerkiksi pelkäävä voi reagoida ”taistelulla”, joka on liike kohden toista, ”pakenemisella”, joka on liikettä pois kohteesta. Kun niiden liikeprosessit saatetaan kehollisesti onnistuneeseen päätökseen, ne voivat mahdollistaa uutta identiteettinarratiivia, elämää uusilla uskomuksilla. Aivan viime aikoina on tehty kollektiivista merkittävää häpeän purkua (mm. "Me too", "Black Lives Matter"- liikkeet). Ihmiset purkavat terveellä tavalla stressiä aktiiviseen ihmisoikeuksia edistävään toimintaan. Olemme parhaillaan tekemässä yhä läpinäkyvämmäksi esimerkiksi sairausdiagnooseilla leimattujen, päihteidenkäyttäjien, vähemmistöjen, alkuperäiskansojen sekä orjuutettujen kansanosien järjestelmällistä häpäisyä.

Itseäni on kiinnostanut viime aikoina “neuroestetiikka”. Se on uusi monitieteellinen tutkimus suuntaus, joka tutkii taiteellisten elämysten vaikutuksia aivoihimme ja hermostoomme. Meillä alkaa olla Bessel van der Kolkin mukaan merkittävää näyttö esimerkiksi teatterin traumoja ennaltaehkäisevästä ja toipumista edistävästä voimasta.  Hänen mukaansa muinainen kreikkalainen teatteri näyttää kehittyneen uskonnollisista rituaaleista, joissa oli mukana tanssia, laulua ja myyttisten tarinoiden uudelleen elämistä. Hevosenkengän mallisessa katsomassa yleisö kykeni näkemään, kokemaan ja elämään toistensa tunteita ja reaktioita.​ Van der Kolkin mukaan kreikkalainen draama on toiminut muinoin mahdollisesti myös rituaalisena sotaveteraanien kokemusten integroijana. Yhteisöllinen liike, draama ja musiikki luovat omalle kohtalollemme itseämme laajemman elämyksellisyyden  ja  merkitysyhteyden. Pandemian jälkeisenä erilaisten pelkojen ja häpeän maalaamina aikoina tarvitsemme toipumiseen ja pahoinvoinnin ennaltaehkäisyyn toinen toisiamme ja vahvoja “vau” elämyksiä, joita yhteisöllisesti koettu taide juuri tarjoaa.

Taide parhaimmillaan voi olla yksilökeskeisen, yksipuolistavan, materialistisen maailmankatsomuksen parasta vastalääkettä. Ehkäpä Käärijänkin suosio perustuu juuri tälle. Ihmiset kaipaavat voimaannuttavia esteettisiä elämyksiä.

#traumainformotu #traumatietoinen #taide #käärijä #ACE #lapsuus

Lähteet

‍

Kirjoittaja

Kati Sarvela on traumainformoidun lähestymistavan suomalainen pioneeri ja aktivisti. Hän on myös hammaslääkäri, tietokirjailija, terapeutti ja kouluttaja. Kati on erikoistunut traumatietoisuuden kehittämiseen erityisesti ihmisläheisen työn toimialoilla. Saat Katiin yhteyden sähköpostitse iloajatoivoa@gmail.com

Tutustu Iloa ja toivoa verkkosivustoon.