Mitä tarkoitetaan uskonnollisella traumalla?

Uskonnollinen trauma on traumaattinen kokemus, joka syntyy fundamentalistisessa tai autoritaarisessa yhteisössä (tavallisimmin uskonnolliset lahkot tai jotkut uususkonnolliset yhteisöt). Se voi johtaa traumaperäisen stressihäiriön kaltaiseen monimuotoiseen oirehdintaan, jolloin puhutaan uskonnollisesta traumasyndroomasta (RTC – religious trauma syndrome). Uskonnollisen trauman seurauksena yhteisöstä irrottauduttuaan, henkilö saattaa alkaa vältellä kaikenlaisia uskontoon liittyviä asioita, seremonioita ja uskonnollista kirjallisuutta. Jopa uskonnollinen kielenkäyttö saattaa synnyttää hänessä traumatisoitumisen jälkeen ahdistusta. Välttämiskäyttäytyminen liittyy tyypillisesti myös moniin muihinkin traumatyyppeihin. (Stone, Allyson,M., 2013)

Kristinusko läpäisee koko länsimaisen kulttuuriin, olet sitten kristitty tahi et. Se on vähintäänkin ei-tietoisella tasolla vaikuttanut arvo- ja uskomusmaailmaamme. Itse tunnustaudun kristinuskon ystäväksi, vaikka pidän rikastuttavana ja avartavana eri uskontojen välistä dialogia. Välillä tunnen kyllä suurta ristiiriitaa siitä, haluanko kuulua luterilaiseen kirkkoon, koska sen sisällä näytetään sallivan uskonnollinen väkivalta. Pidän kuitenkin tärkeänä yrittää muuttaa kirkkoa sisältäpäin, ja tähän muutosaktivismiin olen löytänyt sielunsiskoja ja -veljiä, verkostoyhteistyökumppaneita maallikoista ja teologeista.

Uskonnollinen trauma on kompleksisen eli monimuotoisen traumatisoitumisen muoto. Judie Hermans (2015) mukaan kompleksinen trauma voi syntyä, kun ihminen joutuu totalitaarisen vallan alaiseksi esimerkiksi ollessaan panttivankina tai sotavankina, keskitysleirillä tai uskonnollisessa kultissa. Kompleksinen eli monimuotoinen trauma viittaa toistuvien, kertyvien, erilaisten, tyypillisesti lapsuuden ihmissuhteissa syntyneiden traumojen, monimuotoisiin seuraamuksiin. (Isobel,S.& al, 2019). Toksista stressiä tuottavat monimuotoisesti traumatisoituneessa lapsessa juuri ne ihmiset tai tahot, joiden tulisi ravita ja tarjota myötätuntoista tunteiden ja kokemusten peilausta. Juuri he traumatisoivat, joihin hänen tulisi voida luottaa. Kompleksista traumaa voi syntyä myös aikuiselle totalisoivan tai autoritaarisen, alistavan, vallan alaisena. Toki muissakin yhteisöissä ja organisaatioissaesiintyy historiallista traumaa, mutta uskonnollisten, hengellisten ja uususkonnollisten liikkeiden parista apua hakevat usein haavoitetut ihmiset, jotka ovat jo valmiiksi erityisen alttiita henkiselle väkivallalle.

‍

 Millainen on terve mieli ja yhteisö?

Jotta voimme ymmärtää traumatisoitunutta kehomieltä, on meidän oivallettava ensiksi, mikä on mieli ja millainen on terve mieli. Mieli on Daniel Siegelin mukaan suhteellinen ja kehollistunut emergentti, systeeminen, itseään organisoiva prosessi, joka säätelee energia- ja informaatiomolekyylivirtaa sekä ihmisen sisällä että ihmisten välillä. (Daniel Siegel, 2012). Siegelin mielinäyttäisi olevan ”sosiaalinen kehomieli”, koska hän kuvaa mieltä kehollistuneeksi (embodied) ja ihmisten väliseksi.

Terve mieli on riittävän hyvin integroitunut eli eheytynyt. Integraatioprosessin ymmärrykseen psykiatri Dan Siegel on luonut käsitteen mielitaju (mindsight). Se on hänen mukaansa kykyä "nähdä" oma ja toisen ihmisen mieli. Se on myös kykyä olla integroivassa vuorovaikutussuhteessa eli myötätuntoisessa suhteessa toiseen erilaiseen ihmiseen, mikä edesauttaa yhteyttä toiseen ihmiseen. Mielitajun kehittyessä yksilö ja yhteisö kykenee vähitellen säätelemään sisällään sekä itsen ja muiden välillä kulkevaa energia- ja informaatiomolekyylivirtaa kohden hyvinvointia. Yksilö tai yhteisön kokemus virtaa kohden eheyttä. Mielitajun avulla vähitellen ihminen tunnistaa itseytensä, oman ainutkertaisuutensa, ja alkaa nähdä muiden erityislaatuisuuden selkeämmin. Ihminen tunnista erilaisuuden itsessään,”ketkä hänessä puhuvat ja toimivat” (opitut perheen ja kulttuurin uskomukset,arvot ja normit). Mielitaju on avoin järjestelmä ja se mahdollistaa harmonista toimintaa moniäänisyyden keskellä. (Dan Siegel, 2012)

Kun mielitajumme kehittyy, henkilökohtainen kokemusmaailmamme ensin erilaistuu, ja sitten riittävän turvallisissa olosuhteissa se integroituu. Tämä tukee kehitystämme resilienteiksi, jolloin tunnereagointimme vähenee ja kykenemme aistimaan ja tuntemaan yhteydenkokemuksen muihin luontokappaleisiin. (Resilienssillähän tarkoitetaan palautumiskykyä vaikeista tilanteista.) Saavutamme harmonisen itsesäätelyn Siegelin (2012) mukaan, kun hermostomme toiminta ja ihmissuhteemme optimoituvat. Opimme toista ihmistä arvostavaa, väkivallatonta vuorovaikutusta, dialogia. Kun minuutemme on hyvin integroitunut, kohdatessamme uusia vaikeita tilanteita, emme reagoi jäykästi emmekä mene säätelemättömään puolustustilaan tarpeettomasti, esimerkiksi ylimielisyyteen, viha- tai pelkotilaan. Aivojemme ja hermostomme puolustusreaktioilla on toki tärkeä tarkoitus elämäämme uhkaavissa tilanteissa, mutta kun kärsimme toksisesta stressistä, yliherkistymme uhalle..

Traumatisoitunut yksilö ja yhteisö

Tällä hetkellä poliittisessa globaalissa myllerryksessä näemme valitettavasti sen, että jotkut kristilliset lahkot tai muut uskonnolliset tai uususkonnolliset suuntaukset ovat tukemassa traumatisoivia, poliittisia vallankäytön muotoja, jotka eivät edistä yhteisöjen eikä yksilöiden kokemusten integraatiota. Sen sijaan niiden uskonnolliset narratiivit ja rakenteet ovat jäykkiä, jopa väkivaltaisia, traumaa ja hajaannusta edistäviä. Tällaiset uskonnolliset dogmaattiset yhteisöt eivät edistä yksilöiden ja yhteisöjen resilienssiä, joustavuutta, vakautta, luovuutta tai energisyyttä, vaan ne ruokkivat kaaosta, lamaannusta ja polarisoitumista: ne ovat menettäneet jopa täysin eheyttä, integraatiota, edistävän hengellisen tai henkisen ravitsevuutensa.

Henkiset tai hengelliset yhteisöt, siinä missä muutkin yhteisöt, voivat olla traumatietoisia ja toipumista edistäviä. Tällöin ne ovat yhteisöllistä ja yksilöllistä hajaannusta integroivia. Valitettavasti ne voivat olla myös traumaa tuottavia. Tämä riippuu ennen kaikkea siitä, onko niihin kertynyt vuosien, vuosikymmenien ja vuosisatojen saatossa prosessoimatonta traumaa ja väkivaltaisia, ihmisiä alistavia ja kaltoinkohtelevia käytäntöjä. Sandra Bloom puhuu tällaisten yhteisöjen yhteydessä trauman ympärille organisoituneista yhteisöistä. Ihmiset – myös hengellisten, henkisten ja uskonnollisten yhteisöjen ihmiset – ovat alttiita traumoille ja prosessoimaton yksiöiden toksinen stressi johtaa sen kasaantumiseen yhteisöihin. Traumatisoituneet yhteisöt oireilevat rinnasteisesti yksilöiden oireiden tavoin. Yhteisö, aivan kuten yksilö, voi olla trauman vuoksi esimerkiksi ylivireä, alistava tai lamaantunut ja se voi siirtää tunteitansa muihin yhteisöihin, se voi olla jopa harhainen, kieltää tosiasioita ja se voi pirstoutua. (Bloom, S., Farrangher, B., 2011)

Alistavaa autoritaarista vallankäyttöä tuetaan sairaassa uskonnollisessa yhteisössä hajaannusta edistävillä teologisilla tai muilla uskonnollisilla narratiiveilla, jotka halventavat oman lahkon ulkopuolisten ihmisten ihmisarvoa. Ne tyypillisesti vahvistavat eriarvoistumiskehitystä, kolonialistista ajattelua, nationalismia, patriotismia, sovinismia, rasismia ja harvainvaltaa. Kysymys näissä lahkoissa on rakenteisiin historiallisesti kasaantuneesta traumasta, väkivallasta ja syrjinnästä, joilla ihmiskunnan jäsenten ja luontokappaleiden yhteenkuuluvuuden tunnetta haavoitetaan sen sijaan että sitä ravittaisiin. Lahkojen sisällä ihmiset harvoin voivat hyvin, koska he ovat kadottaneet yhteytensä itseensä ja toinen toisiinsa. Nämä yksilöt ovat luopuneet oman mielitajunsa kehittämisestä,  itseohjautuvuudestaan ja itsereflektiosta. Näiden indoktrinoitujen, haavoitettujen ihmisten onni on luovutettu autoritaaristen johtajien käsiin, jotka hekin ovat haavoitettuja, huonosti integroituneita, tiedostamattomien haavoitettujen tilojen ohjaamia henkilöitä.

Ahdasmieliseen uskonnolliseen yhteisöön, ja toki myös elämän monimuotoisuutta muuten halventavaan, kaiken kaupallistavaan elämäntapaan, kasvanut lapsi rakentaa itselleen valeitseyden, jolla hän pyrkii ansaitsemaan vanhempiensa ja ympäröivän yhteisön hyväksynnän (Stone, 2013)  Valeitseydelle on tyypillistä dikotominen, polarisoitunut, jäykkä ajattelu tai se on taipuvainen epävakauteen(ylivireys/lamaantuminen), kaoottisuuteen, erilaisiin riippuvuuksiin ja tunteidensäätelyhäiriöihin.

Sairaissa yhteisöissä huonosti integroituneet ”valeitseydet” elävät yhteisöllistä uskonnollista elämäänsä ”valeyhtenäisissä”, huonosti integroituneissa yhteisöissä, missä energia- jainformaatiovirrat eivät kulje vapaasti. Niiden toimintaa ohjaa usein kognitiivinen jäykkyys ja kehon viisaudesta irrotettu laskelmoiva yksisilmäinen toisia alistava rationaalisuus. Näissä yhteisöissä eheytymishoidot ovat valeitseyden vahvistamista. Tällaisissa olosuhteissa valitettavan usein ihmisen sisäisyyden ja henkisen kasvun korvaa henkinen kutistuminen ja traumatisoituminen, mikä tarjoaa otollista kasvualustaa väkivallalle ja ihmisten traumojen syvenemiselle.

‍Kohden traumainformoituja systeemejä

Tällä hetkellä elämme turbulenttia aikaa, jossa näemme vastakkain ihmisryhmiä, joista toiset ajattelevat voimakkaan polarisoituneesti (autoritaariset uskonnolliset, uushenkiset ja muut trauman ympärilleorganisoituneet yhteisöt, järjestöt ja organisaatiot) ja toiset monikulttuurisesti,dialogisesti. Ajattelen polarisoitumisen olevan kollektiivisen ylisukupolvisen uskonnollisenja muun traumatisoitumisen tuotosta. Nyt Covid-19-aikana on tullut moniin marginaalisiin ryhmiin merkittävästi lisää toksisen stressin kertymää, ja tämä näkyy näissä ryhmissä esimerkiksi korkeampana sairastavuutena, lisääntyneenä päihteidenkäyttönä ja väkivaltana.

Toisaalta kaaos, maailmankuvien nykyinen murros, mahdollistaa myös toivon paremmasta, kansalaisaktivismin ja paradigmasiirtymän kohden globaalisti integroituneempia yhteisöjä ja kansakuntia. Uskon tämän olevan täysin mahdollista, koska näen ympärilläni myös entistä enemmän hyvinvoivia ihmisiä, jotka ovat saaneet riittävän turvalliset ympäristöolosuhteet integroituneen mielen kehittymiseen. Traumainformoidulla systeemillä tarkoitan traumatietoisia järjestelmiä, joissa traumatietous on sisäistetty kaikilla systeemin eri tasoilla.

Teologi Pirkko Olanterän (2020) sanoja lainaten, traumatietous ei mitätöi tai turhenna uskonnollisuutta, hengellisyyttä eikä henkisyyttä. Se on hänenkin mielestään oivallinen väline ja lähestymistapa, joka auttaa erottamaan vääristyneen ja vahingollisen aidosta ja hoitavasta hengellisyydestä. Traumatietous on tärkeää paitsi seurakunnissa ja kirkon hallinnollisissa rakenteissa, mutta se on myös tärkeää oikeuslaitoksissa, kouluissa ja sote-organisaatioissa. Ajattelen traumatietoisuuden olevan erityisen tärkeää juuri hengellisissä, henkisissä ja uskonnollisissa yhteisöissä, koska niiden pariin ohjautuu usein juuri psykologisesti haavoittuneita ihmisiä, joita on helppo alistaa tai jotka helposti kasvavat alistajiksi.

Traumatietous auttaa meitä näkemään, onko yhteisön kollektiivinen, kaiken elämän yhteyttä ravitseva sielu, trauman vahingoittama. Se vahvistaa henkilöstön ja seurakunnan jäsenten aitoa myötätuntoa ja todellista erilaisuuden hyväksyvää lähimmäisen rakkautta. Traumatietoisina seurakunnan jäsenet kykenevät paremmin ohjaamaan prosessia, jossa erilaisten ihmisten henkiset ja hengelliset kokemukset integroituvat rakkaudessa kaikkien luontokappaleiden hyvinvointia edistävällä tavalla.

Tunteiden kieltäminen johtaa valeyhtenäiseen yhteisöön ja yksilöön

Dogmaattisissa uskonnollisissa ja uususkonnollisissa yhteisöissä tyypillisesti kielletään negatiiviset tunteet Alyson Stonen (2013) mukaan.Tunteet asetetaan ikään kuin hierarkiaan, jossa nk. positiivisia tunteita kuten rakkautta ja myötätuntoa on lupa kokea, mutta negatiiviset tunteet tai halut (kateus, pelko, viha, seksuaaliset tarpeet) kielletään esimerkiksi syntisinä. Tämä johtaa usein epärealistisiin itseen kohdistuviin odotuksiin, häpeään, syyllisyyteen, oman kokemuksen kieltämiseen, valeitseyden vahvistumiseen, oman pirstoutuneisuuden sekä yhteisöjen välisen polarisaation syvenemiseen. Pahimmillaan tämä johtaa jopa dissosiatiivisiin yksilöllisiin tai yhteisöllisiin toisia vahingoittaviin ”hurmostiloihin”, joissa ihminen sitten tekee näiden huonosti tiedostamiensa tunnetilojen ohjaamana ”syntiä”, esimerkiksi alistaa ja nöyryyttää toista, tai kohdistaa toiseen henkistä, seksuaalista tai fyysistä väkivaltaa. Valeitseys on siis samalla valeyhtenäisyyttä. Niin kutsutut negatiiviset tunnetilamme ovat tärkeitä moraalisia oppaitamme ja ne voivat olla paitsi oman eheytymisen myös positiivisen yhteiskunnallisen muutoksen polttoainetta.

Dissosiaatiotutkija Colin A. Rossin (1999) mukaan ”valeyhtenäinen” ihminen on ollut kulttuurissamme pikemminkin normi kuin poikkeus. Me länsimaisessa elämäntavassamme kärsimme virtaavan minuuden puutteesta, ja oman psyykeen luovien mahdollisuuksien tukahduttaminen on valitettavan normaalia. Tämän rinnalla todellinen henkinen ja hengellinen kehityksemme on vähäistä, koska sitä on aktiivisesti tukahdutettu kulttuurissamme, jopa uskonnollisissa ja uususkonnollisissa yhteisöissä. Lapsissamme näemme vielä Rossin mukaan ihmettelyn, spontaanisuuden ja sielunkauneuden. Nämä hengen ominaisuudet kuitenkin karsitaan, ja useimmat keski-iän saavuttaneista ihmisistä ovat kadottaneet tyystin nämä ominaisuudet. Sen sijaan moni kokee itsensä hengellisesti tyhjäksi, juurettomaksi, ja liian monella persoonan kehitys jää pahasti keskeneräiseksi. Tässäkin asiassa henkilökohtaisesti näen jo valoa, ja uskon traumainformoidun liikkeen vahvistavan tätä entisestään. Jakautuminen on valitettavasti tässä asiassa Suomessakin valitettavan voimakasta. Osa nuorista on jo ”traumaselviytyjiä” ja toiset ovat juuttuneita osattomuuden ylisukupolvisiin taakkoihin, epävakauteen, ylivireyteen, itsetuhoisuuteen tai jäykkyyteen, koska he eivät ole saaneet yhteisöltään riittävää myötätuntoista, traumatietoista tukea kokemuksiensa integraatioon.

Trauma rikkoo ihmisten ja muiden luontokappaleiden yhteyksiä ja se estää hyvinvoivan, integroituneen, resilientin minuuden ja yhteisön kehityksen. Traumatisoituneen, ”valeyhtenäisen” yhteisön ajattelussa syntyy kollektiivista vahingollista tunteiden siirtoa: Ihmiset jaetaan ”meihin”, kunnollisiin ihmisarvon ansaitseviin kansalaisiin (vaikkapa meihin Jumalan rakastamiin miespappeihin)  ja sitten näihin vaarallisiin ja erilaisiin ”heihin”, jotka voivat olla vaikka naispappeja, seksuaalisen, uskonnollisen tai etnisen vähemmistönedustajia. Heitä kohdellaan ylimielisesti ja heitä kohtaan lietsotaan helposti yhteisöllisesti tarttuvaa vihaa, Raamattu keppihevosena. Tällä rikotaan yhteisöjen koherenssia ja eheyttä.  Huonosti integroituneessa henkilössä, kuten kompleksin trauman uhrissa, on luontainen pelko kaikkea erilaisuutta kohtaan, mikä kertoo omasta itseydestä vieraantumista ja traumahistoriasta. Tämä pelko voitetaan, kun systeemi rakentuu traumatietoisuudelle; vakaudelle, avoimuudelle, erilaisuuden kunnioitukselle, sopivan vahvoille rajoille ja dialogille.

Historian saatossa olemme nähneet erilaisten ihmisryhmien epäinhimillistämistä yhteisöllisin rituaalein, joilla heidän ihmisoikeuksiaan loukataan. Traumatisoitunut, trauman ympärille organisoitunut valeyhtenäinen suljettu uskonnollinen yhteisö, voi suunnata ”heihin”, vieraisiin, tuntemattomiin, alistavaa vuorovaikutusta kuten maalittamista, pilkkaa, kiusaamista tai muuta näkyvää tai piilotettua henkistä väkivaltaa. Tämä kaikki pahuus sen vuoksi, että historiallinen trauma on päässyt kasaantumaan yhteisöön.

‍

Traumatietoisuus - Polkua kollektiivisen yhteyden kokemukseen

Tässä ajassamme näen myös kaaoksen keskellä toivoa: Lukuisat ihmisryhmät ovat jo matkalla ylittämässä pirstovan, luontokappaleiden yhteyksiä rikkovan, ajattelun. He ovat joko saaneet riittävän turvallisen lapsuuden tai he ovat jo riittävän pitkälle polullansa eteenpäin päässeitä traumaselviytyjiä. Nämä ihmiset ovat juuri niitä ihmisiä, jotka voivat vahvistaa yhä enemmän ympäröivien ihmisten vakautta ja eheyttä. Toinen toistamme tukien, löytäen toinen toistemme vahvuudeet, meistä yhä useammat voivat muuttua aidoksi omiksi itseyksiksemme, omaan kukoistukseemme sekä yksilöinä että yhteisöinä. Tämä kukoistus ei vaadi akateemisia ansioita, vaan se lepää turvassa, aidoissa kohtaamisissa, itsetuntemuksen kehittämisessä ja hiljentymisessä.

Dan Siegel (2013) on lanseerannutkäsitteen ”minäme” (”mwe”), jolla hän tarkoittaa yksilön yhteyden kokemusta toisten ihmisten ja kaiken inhimillisen elämän kanssa. Todellinen itseytesi ei ole Siegelin mukaan kehosi rajaama, vaan se on tässä inhimillisen elämän kaiken kattavassa verkostossa. Sitä voi mielestäni kutsua vaikkapa universaaliseksi tietoisuudeksi tai Jumalaksi. Minäme -kokemus syntyy siitä, että lapsen luottamuspääoma elämään lisääntyy suhteessa tunteita peilaaviin turvallisiiin kannatteleviin aikuisiin ja henkisesesti sekä fyysisesti ravitsevaan ympäristöön. Tällöin hän useimmiten pääsee luonnollisesti turvasatamaansa, osalliseksi yhteistä kollektiivista minäme-kokemusta. Kristillisellä vertauskuvallisella kielellä tekisi mieleni sanoa, että tällöin rakkaus on muuttunut hänessä lihaksi ja hänestä on tullut Jeesuksen seuraajaa. Valitettavasti elämäntavassamme riittävän turvalliset kiintymyssuhteet alkavat olla pikkemminkin poikkeus kuin sääntö.

Erityisesti nuoruus on Siegelin (2013) mukaan  eheytymisen aikaa. Se saa monet puolemme yhdistymään. Prosessi ei kuitenkaan pääty nuoruuteemme loppuessa. Identiteetimme eheytyminen, integraatio, on hänen mukaansa koko elinikämme kestävä matka.  Terve henkinen tai hengellinen yhteisö on avoin ja kehittyvä, itseohjautuva virtaava systeemi, joka muokkautuu jatkuvasti siinä mukana olevien henkilöiden yhteistyössä, myötätuntoisessa reflektiossa. Terveessä yhteisössä hyväksytään kaiken elämän keskeneräisyys ja epätäydellisyys, kannustaen ihmisiä hakemaan itselleen apua haavoihinsa, jottei trauma pääsisi kertymään yhteisöön.

Kukoistuksemme syntyy yhteyden kokemuksesta muihin eli minäme- kokemuksesta. Turvalliset suhteet muihin ihmisiin luovat mielenterveytemme pohjan. Valeitseytenä ihminen ei kukoista omalla ainutkertaisella tavallaan. Sen sijaan hän on erilaisiin riippuvaisuuksiin taipuvainen, sisäisesti tyhjä yksinäinen kameleontti. Hän yrittää elää lähiyhteisönsä usein epäterveiden normien ja vaateiden mukaan, tunteitaan siirtäen, egoaan pönkittäen erilaisilla statussymboleilla, CV:llään tai muilla maallisilla ansioilla, totuutta muunnellen aina oman tarpeensa mukaisesti. Kun totuus ei miellytä, se muutetaan sopivaksi etsimällä omaan harhaan sopivia tutkimuksia, valeuutisia tai salaliittoteorioita.

Lopuksi

Pyhä Henki edustaa minulle sitä tilaa, jossa tietoisuuteni lepää Jumalassa eli olen jonkinlaisessa mietiskelevässä flow-tilassa, jossa minä en ajattele, vaan minuuteni on kiinnittyneenä tähän "minäme"-verkostoon ja teksti kuplii eteeni jostain syvästä lähteestä kuin itsestään. Samoista syvällisistä psykologisista, hengellisistä ja henkisistä asioista voi puhua eri uskontojen ja henkisten perinteiden eri kielin ja nyt myös yhä enemmän eri tieteenalojen, kuten neurobiologisen tiedon rikastuttamana. Tämä eri tieteiden ja uskontojen välinen dialogi voi ravita ja syventää niiden vuosituhantista viisautta entisestään. Traumatietous on mielestäni osa 2000-luvun spirituaalista hygieniaa, jossa pidetään huoli siitä, että kristinuskon meitä ravitseva voima ei saastu ja jos lähde jossain on jo pilaantunut, tehdään tarvittavat lähteen puhdistustyöt eli rakenteellinen väkivalta korjataan.

Lastemme ja maapallon tulevaisuus on meidän kaikkien yhteisissä käsissä. Kun olemme toinen toistemme myötätuntoisessa kannattelussa,”minämeinä”, osa tätä suurta universaalista elämän verkostoa, mahdollistuu toipuminen kollektiivisesta traumasta. Tämän ”minäme”- yhteyden löytyminen ja mahdollinen henkilökohtainen tai yhteisöllinen kukoistus, ei koskaan pönkitä omaa ylemmyyttä, ylpeyttä, koska se on ansaitsematonta armoa. Traumatisoitumiselta välttyminen ja selviytyminen ovat ensisijaisesti tulosta siitä, että olemme saaneet kokea turvan; toisen henkisesti ja psykologisesti terveen ihmisen ja elämänverkostomme kannattelun. Meidän on mahdollistettava mahdollisimman monelle ihmiselle, erityisesti lapselle, ympäristö, jossa eheytyminen, integraatio, mahdollistuu.

Henkilökohtaisesti ajattelen, että avaimet omaan selviytymiseeni ovat olleet ansioton lahja, jonka olen saanut muilta. Tunnistan edelleen keskeneräisyyteni ja näen sielussani edelleen osittain arpeutumattomia haavoja. Teologi ja pappi Sanna Bäckvall muistutti minua eilen siitä, että tämä on hyvä asia, koska juuri näistä haavoista pääsee valo sisään.

‍

Lähteet:

Bloom Sandra ja Fallagher, Brian (2011), Destorying Sanctuary,The Crisis in Human Service Delivery Systems

Herman, Judith. 2015. Trauma and Recovery: The Aftermath ofViolence—From Domestic Abuse to Political Terror. New York: Basic Book.

Ross,Colin A.,(1999) Subpersonalities and multiple personalities: A dissociative continuum, kirjassa  The Plural Self, Multiplicity in EverydayLife (ed. John Rowan), Sage Publications Ltd, London

Siegel, Daniel J., The Developing Mind, How Relationships and Brain interact to Shape Who We Are, Second Edition, The Guilford Press, e-book

‍

Daniel J.Siegel, Brainstorm, Nuoruuden Aivomyrskyn voima ja merkitys, Viisas Elämä, 2013

Stone, Alyson M., (2013), Thou Shalt Not: Treating ReligiousTrauma and Spiritual Harm With Combined Therapy Group, Vol 37, no. 4

Kirjoittaja

Kati Sarvela on traumainformoidun lähestymistavan suomalainen pioneeri ja aktivisti. Hän on myös hammaslääkäri, tietokirjailija, terapeutti ja kouluttaja. Kati on erikoistunut traumatietoisuuden kehittämiseen erityisesti ihmisläheisen työn toimialoilla. Saat Katiin yhteyden sähköpostitse iloajatoivoa@gmail.com

Tutustu myös Iloa ja toivoa verkkosivustoon.