‍Näihin aikoihin saakka mielenterveyden ammattilaiset ovat luottaneet monenlaisiin teorioihin, joista mikään ei ole eheä tai täysin pätevä. Psykiatria nojaa diagnostisiin kategorioihin, joilla ei ole juuri tekemistä neurotieteiden tai tieteellisen tunteiden ymmärryksen kanssa. (Panksepp & Biven 2012.)

Aivomielen arkeologia rakentuu neurotieteille ja kiintymyssuhdeteorialle

Neurotieteissä Stephen Porgesin polyvagaaliteoria käsittelee autonomisen hermoston toimintaa ja sen roolia turvan kokemuksen syntymisessä ja erilaisissa sosiaalisissa taitraumatisoivissa tilanteissa. Se korostaa autonomisen hermoston ja erityisesti vagushermon moninaista roolia mielenterveyden, fyysisen terveyden, oppimisen ja tunne-elämän haasteissa. (Porges 2017.)

Jaak Pankeppin ja Luc yBivenin (2012) AivoMielen arkeologia puolestaan on osa affektiivista neurotiedettä. Teoria kuvaa aivojen ja keskushermoston affektiivista toimintaa eli se raottaa ymmärtämystämme monikerroksellisen tunne-elämämme toiminnasta. Mielen arkeologia avaa ensisijaisesti evoluution kehityksessä syntynyttä ihmisluonnon primaarista affektiivista järjestelmää sekä jossain määrin muitakin AivoMielen kerroksia ja niihin liittyviä emootioita sekä tunteita ja aivorakenteita. Tätä teoriaa voidaan kutsua myös ”tunteiden aivorunkoteoriaksi”. Siinä ihmisen tietoisuuden, itseyden ja ”sielun” katsotaan nousevan aivojen syvistä primitiivistä rakenteista. Siellä sijaitsee myös primaarisen tason affektit, jotka ovat meihin geneettisesti koodattuja. (Panksepp & Biven 2012; Biven 2022.)

Polyvagaaliteorian sekä tunteiden aivorunkoteorian sisällytän interpersonaaliseen neurobiologiaan, jonka yksi johtavista ajattelijoista on Daniel Siegel. Hänen ajatuksia nostan myös esiin aivomielen arkeologiaan syventyvissä artikkeleissani. Hän pohjaa syvällisen ajattelunsa vahvasti nykyiseen kiintymyssuhdeteoriaan.

‍

Aivojen evolutiiviset kerrokset ja tunne-elämä

Poiketen monista tutkijoista, Pankseppin ja Bivenin (2012) mukaan kuorikerroksen alla olevat affektiiviset verkostot ylläpitävät tietoisuutta. Affektiiviseen primaariseen tietoisuuteen ei tarvita kognitiivisia taitoja saatikka sanoja. Se ei siis ole ”ajattelevien aivojemme” tuote.  Syvin tietoisuutemme ei toisin sanoin rakennu kielen varaan. Sen sijaan se on anoeettista eli se ei ole reflektoitua, ajattelun kautta syntyvää tiedostamista. Sen sijaan se on kehollisesti koettua, primaarisen eli evolutiivisesti ajatellen, alkukantaisen tason kohteetonta tietoisuutta. Tämä alkukantainen affektiivinen taso puolestaan edeltää sekundaaritason emotionaalista tunne-elämää ja siihen liittyvää tietoisuutta (oppimiseen, tietoon rakentuvaa, automatisoitunutta tietoisuutta) sekä tertiaarisen tason autonoeettista kuorikerroksen tunne-elämää ja tietoisuutta. (Panksepp, Biven 2012.) Autonoeettisella järjestelmällä tarkoitetaan tässä yhteydessä tietoisuuden kykyä itse jäsentää itseään ja tunnistaa omia tilojaan, prosessejaan ja rakenteitaan (esim. mentalisaatiotaidot, tunteiden sanoittaminen ja oma elämänkerrallinen muisti). Tämän tason tietoisuus on ihanteellisessa tilassa pureskeltua ja pohdittua. Se on hermostollisesta turvasta nousevaa moraalista tietoisuutta, jota aikamme parhaillaan huutaa.

J. Panksepp ja L. Biven (2012) päätyvät mielenkiintoisella tavalla samaan johtopäätökseen kuin Stephen Porges. Tertiaaritason, ajattelevien aivojen mielen aktiviteetit kuten autonoeettinen tietoisuus, voivat manipuloida primaaritason järjestelmää silloin, kun ihminen kokee olonsa turvalliseksi ja nimenomaan kehollisesti turvalliseksi. Sosioemotionaalinen turva syntyy yhteydestä. Käytämme koulutuksissamme sanaa ”sydänyhteys”, joka voi nousta tältä primitiiviseltä affektien ja autonomisen hermoston tasolta, ”ei-tietämisestä” paitsi ihmisten, myös ihmisen ja eläimen välillä. Kanssasäätelevien, riittävän vakaiden ja kiintymystä välittävien aikuisten kautta syntyvä turvallisuuden kokemus on lapsen tunne-elämän ja mielenterveyden kehitykselle välttämättömyys. Turvallisten aikuisten kanssasäätelyn kautta ihmiselle syntyy myös itsesäätelytaidot ja ”sydänyhteys” omaan itseen eli primaariseen tietoisuuteen (sieluksikin sitä voidaan kutsua) ja yhtä lailla muihin ihmisiin. Ihmisen tunne-kehoyhteys on tällöin auki. Terveissä yhteisöissä vallitsee terveet kiintymyssuhteet ja kanssasäätelevää sydänyhteyttä vaalitaan.

Kun yhdistetään Stephen Porgesin, Jaak Pankseppin ja Lucy Bivenin ajattelua, ymmärretään, miten kanssasäätelevät ja turvalliset ihmissuhteet sekä hyvinvoiva ekologinen ympäristö luovat lähtökohdan lapsen turvalle ja samalla hänen mielenterveydelle, terveydelle, oppimiselle, tunnetaidoille, ylipäätään aivojen tasapainoiselle kehitykselle. Itsetiedostuksen korkeammat muodot kehittyvät integroimalla affektit tasapainoisesti toissijaisiin, tertiäärisiin henkisiin kykyihin, jotka puolestaan koodaavat henkilön ekologista, sosiaalista ja kulttuurista ympäristöä (Panksepp & Biven 2012).

Lapsen kokonaisvaltainen hyvinvointi ja moraalinen kehitys eivät onnistu ilman kanssasääteleviä ihmissuhteita, turvallista laumaa. Hyvinvointimme, moraalimme ja aivojemme ihanteellinen kehitys tapahtuu vakauttavassa, kiintymyssuhteiltaan turvallisissa ympäristöissä, jossa ympäröivien aikuisten tunne-elämä on riittävän tasapainoista. Nykyisen sote-kriisimme ja pahoinvointimme juurisyyt ovat vääristyneessä ihmiskuvassa, patologisessa ympäristössä ja rikotuissa yhteisöissä. Olemme kadottaneet sielunyhteytemme eli yhteytemme syvimpään luontoomme.

Kun käytän käsitettä” aivot”, en tarkoita pelkästään aivokopan sisällä olevaa kudosmassaa vaan sen lisäksi koko kehomme älykästä tunne-, välittäjäaine- ja hormonaalista järjestelmää. Kuten Daniel Siegel (2012) tuo esille, ei ole mieltä erottaa näitä kahta toisistaan. Meillä on siis oikeastaan kehollistuneet aivot. Keskushermosto ja ääreishermosto toimivat integroituneena kokonaisuutena. Jotta ymmärrämme aivojen ja tunne-elämämme toimintaa, on meidän ymmärrettävä paitsi aivojen eri evolutiivisia tasoja myös aivojen ja hermoston toimintaan liittyviä integraatio ilmiöitä. Kun tämä järjestelmä on erilaistunut ihanteellisesti, se toimii häiriintymättömästi ja integroituneesti, ylläpitäen homeostaasia eli kehon tasapainoa.

Tunnesanastomme on kovin sekavaa. Esimerkiksi tunne on yleissana, jonka täsmällinen merkitys on epäselvä. Myös affektilla on kovin sekava merkitys jopa tieteellisessä kirjallisuudessa. Ehdottaisin aivojen evolutiivisia kerroksia ja affekteja, emootioita ja tunteita käytettäväksi kuvion 1. osoittamalla tavalla.

Kuvio 1. Tunne-elämän evolutiiviset kerrokset.

Kuviossa 1 on esitetty tunne-elämämme evolutiiviset kerrokset. Syvällä aivoissa oleva ”aivojen alakerta” on vastuussa aivohermojemme välittämänä vireystiloistamme (polyvagaaliteoria) sekä kehomme fysiologisesta tilasta kuten lämpötila, nälkä, jano ja hikoilu. Näissä syvissä aivon osissa sijaitsevat myös vaistonvaraiset tunteemme, geneettisesti määrittynyt perusorientaatio ulkoiseen maailmaan (affektit) sekä turvan kokemukseemme.

Sekundaarisen tason (aivotalon keskikerros eli ”emotionaaliset aivot”) ja tertiaarisen tason tietoisuudet (aivotalon yläkerta, ”ajattelevat aivot”) ovat idiographisia. Toisin sanoen ne sisältävät yksilöllisiä piirteitä ja ominaisuuksia. Niiden viisaus on syntynyt aivotalon alakerrasta nousevasta geneettisestä orientaatiosta sosiaalisen oppimisen, ehdollistumisen ja kiintymyssuhteiden kautta. Keskikerroksen aivoissa keskeisiä alueita tunne-elämämme kannalta ovat hippokampus eli aivoturso sekä mantelitumake, joilla on tärkeä rooli emootioiden, motivaation ja päämääräsuuntautuneen toiminnan ohjauksessa sekä muistin integroimisessa eli yhdistämisessä.  

Aivojen alakerta sisältää itseyden ydinkokemuksen, jota mielen arkeologiassa kutsutaan episentriseksi minuudeksi. Se sijaitsee syvällä aivorungossa, anatomisesti tietyissä aivorungon osissa, joista J. Panksepp  ja L. Biven esittävät omia hypoteesejaan. Lisäksi heidän mukaansa ihmisellä on laajennettu itseyden kokemus mediaalisissa osissa aivokuorta, joka integroi sensorisia, motorisia, kognitiivisia ja tunnekokemuksia. Episentrinen minuutemme – syvällä aivoissamme oleva tietoisuutemme, on teorian mukaan ensisijaisempaa kuin laajennettu itseyden kokemus. Tätä J. Panksepp perustelee eläinkokeillaan ja sillä, että vaikka nämä alueet vaurioituisivat tai poistettaisiin (näin on tehty esimerkiksi rotilla), itseyden kokemus kuitenkin säilyy. (Siegel 2012; Panksepp 1998; Biven 2022.)

‍

Stressi, hermosto ja sieluton elämäntapamme

Stressi, kuten lapsuusiän haitalliset kokemukset, vaikuttavat häiriinnyttävästi geneettisesti ohjelmoituun, homeostaasia ylläpitävän järjestelmämme toimintaan. Homeostaasi ei merkitse pelkästään elimistömme ja mielenterveytemme tasapainoa, vaan se merkitsee myös terveitä perheitä ja yhteisöjä kiintymyssuhteineen. Toisin sanoen homeostaasi on systeeminen ilmiö, jota ei voida redusoida sen osiin. Homeostaasin ylläpitäminen yksilötasolla, elimistössä, on pääasiallisesti tiedostamatonta hermostollista toimintaa. Tämän sisäisen tasapainomme häiriintyminen tapahtuu stressireaktion ja elimistön puolustusvasteiden heikkenemisen kautta. Lapsuusiän stressi, ja ennen kaikkia lähisuhteiden laatu, vaikuttavat kehoaivojen osien erilaistumiseen sekä niiden keskinäiseen linkittymiseen eli integroitumiseen (Siegel2012).

Vertauskuvallisesti voidaan ajatella, että terveet kehoaivot ovat kuin metsä, jossa on monipuolisten ja runsaiden polkujen verkosto. Sen siimeksessä on mahdollista valita otollisissa olosuhteissa monenlaisia reittejä päämäärään. Lapsuudessa vakavasti haavoitetun ihmisen aivoissa puolestaan on vain muutama metsätie, eikä hän tiedä, mistä hän tulee ja mihin hän on menossa. Tämä tyydyttämättömistä tarpeista ja yhteydettömyyden kokemuksesta nouseva reittien köyhyys luo ylivireyttä, ahdistusta, lamaannusta, alakuloa, jopa psykoottista käyttäytymistä. Tällaisissa ”muutaman metsätien” aivoissa assosiatiivinen toiminta ja moraalinen kehitys jää väistämättä puutteelliseksi. Hermoverkostot eivät ole riittävän monimuotoisesti rakentuneet ja verkottautuneet toisiinsa. Perusturvallisuuden kokemus häiriintyneenä emme opi ymmärtämään ja tulemaan riittävän tietoisiksi tapahtumien ja asioiden välisistä suhteista. Stressi voi vaikuttaa myös epigeneettisesti eli muutokset voivat välittyä geenien pintarakenteisiin ja näin muutokset saattavat siirtyä jopa sukupolvesta toiseen. (Siegel 2012.)

Sosiaaliset suhteemme, turvalliset tai turvattomat kiintymyssuhteemme, vaikuttavat ratkaisevasti elimistömme homeostaasin ja aivojen kehitykseen. Myötätunnon puute, kadonnut sydänyhteys näkyy politiikassa ja työelämässä. Välinpitämätön suhde lapsiemme tulevaisuuteen ja heidän tarpeisiin vastaamiseen on luonut länsimaisen sieluttoman elämäntavan, jossa hillittömästä oman egon korostamisesta, kilpailusta ja toisten polkemisesta on tehty hyve. Valitettavasti tällä hetkellä meitä pitkälle koulutettuja ihmisiä on vastuullisissa yhteiskunnallisissa tehtävissä, vaikka tunne-elämämme kehitys on jäänyt vakavasti keskeneräiseksi. Länsimainen ihmisyyden tila huutaa jo uudenlaista ihmiskuvaa, jossa sydänyhteyttä ja sielua ei halveksita.

Sielun voi ajatella olevan syvällä aivoissa oleva kehollinen, inhimillinen ja yhteinen itseämme kuvaava olemus, josta käsin korkeamman tason toimintamme on organisoitunut. Sielun voi ajatella olevan kehoturvasta nouseva itseys (embodied self) (Panksepp& Biven 2012). Jopa 1900-luvun ehkä tunnetuimman ja arvostetuimman filosofin Ludwig Wittgensteinin (1981) mukaan ”ihmisen keho on paras kuva sielustamme”.

Vakaa, maadoittunut kokemus itsestämme, jossa tunnemme yhteisen ihmisyytemme, eettisen vastuumme toinen toisistamme ja muista luontokappaleista, ei synny ajattelevien aivojemme kautta. Sen sijaan se syntyy sitä kautta, että aivomme ovat hyvin integroituneet, jonka voi sanoittaa toisin siten, että tunnemme turvaa ja tunnekehoyhteytemme on auki eri aivotalon kerrosten välillä. Näin sielun hermomme (vagushermo) toimii ihanteellisesti (Resmaa 2017). Tällöin emootiomme virtaavat vapaasti, emmekä takerru epätarkoituksenmukaisesti negatiivisiin emootioihin ja tunteisiin. Niillä tarkoitan ylivireydestä ja lamaantuneista vireystiloista nousevia emootioita ja tunteiden vatvomista, jotka ovat kuin takiaispalloja, joihin takerrumme.

Lähteet

Biven, L. (2022). A Shortcut to Understanding Affective Neuroscience. PA: Fulton Books

Menakem, R. (2017). My Grandmother’s Hands. Racialized Trauma and the Pathway to Mending Our Heartsand Bodies. Central Recovery Press 

Panksepp, J., & Biven, L. (2012). The archaelogy of mind: neuroevolutionary origins of human emotions, NY: W.W. Norton & Company Ltd.

Porges, S. (2017). The Pocket Guide to the Polyvagal Theory: The Transformative Power of Feeling Safe, NY: W.W: Norton & Company,Inc.

Siegel, D. (2012). The developing mind: how relationships and the brain interact to shape who we are, NY: The GuilfordPress.

Wittgenstein, L. (1981). Philosophical investigations (G. E. M. Anscombe, Trans.). Oxford: Blackwell.

‍

Kirjoittaja

Kati Sarvela on traumainformoidun lähestymistavan suomalainen pioneeri ja aktivisti. Hän on myös hammaslääkäri, tietokirjailija, terapeutti ja kouluttaja. Kati on erikoistunut traumatietoisuuden kehittämiseen erityisesti ihmisläheisen työn toimialoilla. Saat Katiin yhteyden sähköpostitse iloajatoivoa@gmail.com

‍

Tutustu Iloa ja toivoa verkkosivustoon.