Seuraavassa kaksiosaisessa blogiartikkelissa pohdin systeemisen ja kulttuurisen trauman olemusta sekä niiden ilmenemismuotoja. Erityisesti pohdin kulttuurisen trauman etiologisista tekijöistä episteemistä eli tiedollista väkivaltaa. Esimerkkejä nostan esiin erityisesti terveydenhuollosta ja lääketieteestä. 

Tarkoitukseni ei ole syyllistää systeemissä mukana olevia ammattilaisia. Ei ole heidän vikansa, mikäli järjestelmä toimii traumatogeenisesti eli toksista stressiä tuottavasti. Pikemminkin se on vuosisatojen tai jopa vuosituhansien kehityskulun seurausta. Järjestelmässä toimijoilla on kuitenkin mahdollisuus katsoa omaa toimintaansa maadoittuneena “uusin silmälasein”, systeemisesti, trauma- ja väkivaltatietoisesti ja myötätuntoisesti, siten, että ammattilainen voi tuottaa toimintaa, joka voi aktivoida järjestelmän transformaatiota.

Nykyiset tieteelliset ja yhteiskunnalliset normit näyttävät edelleen suosivan monimutkaisten ongelmien ymmärtämistä pelkistämällä ne pienempiin osiin, jotka sitten katsotaan erillisiksi ongelmiksi. Tällainen paloitteleva analyysi monimutkaisista ongelmista toki tekee niistä helpommin hallittavia, mutta se voi hämärtää kokonaiskuvan. Keskittyminen vain osiin rajoittaa systeemisten tekijöiden, kuten rakenteellisten tekijöiden tunnistamista. (Sonu Stan ym. 2024)

Systeemiajattelun, ja samalla traumainformoidun työotteen, voi katsoa edustavan konsilienssin arvoja ja logiikkaa (Kumar S., 2005). Sopu nousee eri tieteiden edustajien välisestä dialogista, jossa yhdessä ihmetellen, tasavertaisina kumppaneina, tuotetaan uutta oivallusta. Siksi traumainformoitujen työntekijöiden tulee olla pikemminkin uteliaita systeemiajattelijoita kuin pelkkiä ongelmanratkaisijoita. 

Pohdin artikkelissani, erityisesti toisessa artikkelini osassa myös sitä, kuinka rakennamme terveitä, yksilöllistä ja kollektiivista toipumista edistäviä organisaatioita. Avain käsitteitä toipumiskulttuurissa on trauma- ja väkivaltatietoisuus, demokratia, myötätunto ja ammattilaisten kriittinen itsereflektio.

Systeeminen trauma

Systeeminen trauma – ympäristöjen ja instituutioiden traumaa tuottavat kontekstuaaliset piirteet - vaikuttavat kansalaisten traumaattiseen stressireaktioon. (Goldsmith, RE ym. 2014) Systeeminen trauma sisältää yksilöllisen, sukupolvien välisen, kollektiivisen ja historiallisen trauman käsittelemättömät, kertyvät vaikutukset yhteisöjen, organisaatioiden ja instituutioiden rakenteisiin. Systeeminen trauma kertoo meille tietysti samalla traumailmiöiden systeemisestä luonteesta, siitä miten trauma leviää heijastusvaikutuksina yksilöistä, yhteisöön ja koko yhteiskuntaan sekä päinvastoin. Systeeminen trauma näkyy traumatogeenisenä, väkivaltaa tuottavina järjestelminä ja organisaatioina. Trauma on tällöin pesiytynyt rakenteisiin, jolloin esimerkiksi järjestelmän käytännöt saattavat syrjiä tai kaltoinkohdella joitakin ryhmiä tai yksilöitä. 

Traumainformoidun työotteen yhdysvaltalainen pioneeri Sandra Bloom ehdotti käsitettä "traumatogeeninen" käytettäväksi yhteiskuntamme sosiaalisiin rakenteisiin, joista on tullut kasvualusta väkivallan käytölle ja sille altistumiselle. Tällöin järjestelmä itsessään on mukana ruokkimassa väkivaltaa, syrjintää, sosiaalisen ja mielen pahoinvoinnin sekä sairastavuuden noidankehää. Traumatogeeninen kulttuuri tuottaa trauman organisoimia yksilöitä, perheitä, yhteisöjä ja organisaatioita. Tällöin ne ovat käytännöissään tietämättään juuttuneet menneeseen. Tällöin yhteisöt ja organisaatiot ovat mukautuneina olosuhteisiin, jotka ovat joskus tapahtuneet, mutta eivät vastaa ihanteellisesti nykyhetken haasteisiin.  Sandra Bloom tarjoaa vastalääkkeeksi traumatogeenisille organisaatioille biokratioita, demokraattisia, trauma- ja väkivaltatietoisia, elävän organismin kaltaisesti järjestäytyneitä organisaatioita. (Bloom, Sandra, 2023).

Erityisen vahingollista systeeminen trauma on julkishallinnollissa palveluissa kuten kouluissa, vankiloissa ja sote-organisaatioissa. Trauman systeemisen luonteen vuoksi systeeminen trauma voi ilmetä työpaikalla kulttuurisena traumana eli työpaikan työilmapiiri muuttuu joskus hyvinkin myrkylliseksi, jolloin se vahingoittaa yksilöiden välisten ihmissuhteiden laatua. Hyvä on myös pitää mielessä se, että “työkulttuuri syö organisaation strategiat aamupalakseen” (Caroline Bruce, 2024). Toisin sanoen, jos organisaatiossa on epäterveitä valtarakenteita ja traumatogeeninen työkulttuuri, hienotkin strategiat jäävät vain pinnallisiksi, sisäistämättä jääneiksi, tyhjiksi julkiteorioiksi. Käytännössä kulttuurinen trauma näkyy kaltoinkohtelevina tai laiminlyöminä käytäntöinä yhteisössä. Organisaatiossa voi vallita tällöin esimerkiksi epärealistiset pelot, työpaikkakiusaaminen, vihapuhe, syyllistämien, alistaminen, epäluottamuksen ilmapiiri sekä epäselvät työroolit. Haastavaksi tilanteeksi ihmistyössä muodostuu tällöin se, että traumatisoituneita asiakkaita hoitaa traumatisoituneet ammattilaiset.

Sandra Bloomin mukaan trauma näkyy rinnasteisina prosesseina eri ekososiaalisilla tasoilla. Kouluttajakokemukseni kautta voin todeta, että lukuisat sote-ammattilaiset ovat todenneet ilmiön olevan liian usein Suomessakin todellisuutta esimerkiksi vankiloissa ja lastensuojelussa. Traumatisoivien asiakkaiden palveleminen johtaa herkästi, ilman traumatietoisuutta ja henkilöstön hyvinvoinnista huolehtimista, traumalähtöiseen työkulttuuriin ja vuosikymmenten kuluessa voi käydä niin, että olemme luoneet traumatisoituneita organisaatioita, jotka kantavat systeemistä traumaa. Käsittelemättömät asiat jäävät elämään omaa elämäänsä organisaatioon.

‍

Kuva: Sandra Bloom  ja Brian Farrangher (2013) Trauman rinnasteiset ilmiöt  

‍

Systeemisen trauman vastalääkettä on inklusiivisuudelle eli osallisuudelle luodut rakenteet: Esimerkiksi hyvinvointialueilla tuotetaan räätälöityjä, kulttuurisensitiivisiä palveluita rakenteellisesti terveissä, demokratiaa tavoittelevissa, trauma- ja näyttöinformoiduissa organisaatioissa (K. Sarvela, 2024). 

Ajattelen traumainformoidun työotteen tavoittelevan rinnasteisten prosessien integroimiseksi ja tiedollisen epäoikeudenmukaisuuden ratkaisemiseksi konsilienssia. Se voidaan määritellä erillisiä ilmiöitä koskevan tiedon kytkemiseksi yhden laajemman teoreettisen kokonaisuuden alle, jotta erityisaloilla saavutettu tieto voi kommunikoida ja olla osana samaa todellisuutta (O. Wilson, 2001).  Se on sopua eri tieteiden - erityisesti luonnontieteiden ja humanististen tieteiden välillä. Se on myös näyttöinformoitua tietoa, sopua kansalaisten elettyjen kokemusten, ruohonjuuritason ammattilaisten hiljaisen tiedon ja tieteellisen tiedon välillä (Sarvela K. 2024).

Optimaalisen potilashoidon saavuttamiseksi ja tehokkaampien terveydenhuoltopalvelujen tarjoamiseksi sekä terveydenhuoltojärjestelmän vahvistamiseksi tarvitaan mahdollisimman monia tietolähteitä, jotta ei heitetä hukkaan eri tieteenalojen tutkimustietoa. Päätöksenteossa sekä erilaisten käytäntöjen kehityksessä tulisi hylätä siilot, yhdistää tietoa ja vertailla erilaisia menetelmiä. (Dreesens, Dunja HH, 2020.)

‍

Tiedollinen väkivalta  

Itseäni kiinnostaa erityisesti yksi kulttuurista traumaa tuottava väkivallan muoto: tiedollinen eli episteminen väkivalta. Gayatri Spivak (1988) loi aikoinaan termin "episteeminen väkivalta" esseessään “Voiko alempiosainen puhua?”  Hän määritteli sen väkivaltaiseksi tiedon muodoksi, joka toiseuttaa marginaalisia ryhmiä, vieden heiltä oikeuden tiedon määrittelemiseen. 

Toiseuttamalla tarkoitetaan sitä, että jokin ihminen tai ihmisryhmä määritellään erilaiseksi ja heitä aletaan katsoa negatiivisessa valossa eikä heidän elettyjä kokemuksiaan pidetä validoinnin ja dialogin arvoisina. Mietin, mitenköhän paljon ajassamme olevasta pahoinvoinnista, kuten polarisaatiosta ja vihapuheesta, juontaa siihen, ettei joidenkin ihmisten elettyjä kokemuksia kuulla ja nähdä? Yksilökeskeisessä, länsimaisessa “minä-minä kulttuurissa”, niin kutsuttujen normaalien, etuoikeutettujen, valkoisten ihmisten maailmassa, olemme liian usein elämän verkostosta irrallisia soluja, jolloin emme tunnista ja myötäelä toistemme kokemuksia, emmekä välitä riittävästi toisten ihmisten ja luonnon tarpeista. Moni elää kollektiivisessa kieltämisen tilassa. Emme yksilökeskeisessä suoritteiden ja kilpailun keskellä tunnista yhteyksiämme elämän suureen verkostoon. 

Tiedollista epäoikeudenmukaisuutta ja samalla väkivaltaa eli vallan väärinkäyttöä terveydenhuollossa tapahtuu silloin, kun ammattilainen olettaa, että hänen potilaansa, tiettyjen ominaisuuksien vuoksi, on epäluotettava omien kokemustensa kertoja ja tulkitsija.  Meitä ei kiinnosta hänen eletty kokemusmaailmansa eikä häntä oteta vakavasti, oman elämänsä asiantuntijana (Carel HH & Kidd IJ, 2014). Ainoaksi tärkeäksi asiaksi jää edelleen liian usein potilaan sairaushistoria ja diagnostinen tulkinta hänen kehomielestänsä. Silti oma kokemukseni on, että Suomessa on jo edetty pieni askel myönteiseen suuntaan tässä asiassa. Potilaat kokevat kuitenkin edelleen valitettavan usein, että heidän kokemuksiaan ei validoida. Mitätöimällä vaikkapa kipupotilaan kokemusta, emme ole toipumista edistävässä suhteessa häneen. Traumatietoisuutta tarvitaan erityisesti haastaviin kohtaamisiin mielenterveys-, päihde-, kipu- ja pelkopotilaiden kanssa sekä vähemmistöjä edustavien ihmisten kanssa, mutta jokaista ihmistä tulisi kohdella traumasensitiivisesti, koska emme voi koskaan tietää kenellä parhaillaan on toksista stressiä.

Myös traumainformoitu työote on saadut kritiikkiä. Traumainformoitua lähestymistapaa voidaan käyttää myös ongelmallisesti tavoilla, jotka heijastavat tavanomaisia diagnostisia käytäntöjä, jolloin traumatisoituneen identiteetin omaavat henkilöt luokitellaan marginaaliseen ryhmään, heiltä viedään valtaa; leimattuja henkilöitä voidaan pitää vähemmän resilientteinä ja toimintakyvyiltään vajavaisina.  Tiedollisen oikeudenmukaisuuden peruslähtökohta on kansalaisten elettyjen kokemusten validointi sekä heidän todistuspuheenvuorojensa kunnioittaminen (Johnestone M ja Eunjung L, 2024). Tämä onkin olennainen osa myötätunnolle rakentuvaa järjestelmää, jossa on mahdollista kokea yhteistä ihmisyyttä ja osallisuutta.  

Meidän lääketieteilijöiden on tärkeä kriittisesti reflektoida seuraavaa: Onko todella niin, että lähtökohtaisesti, historiallisesti, lääketiede on ollut tiedollisesti epäoikeudenmukaista? Olemmeko riittävässä määrin arvostaneet muiden kulttuurien tietoa sekä muita tietämisen tapoja?  Dekolonialistinen käytäntö sisältää Naidu T:n mukaan lääketieteen valtavirran perustavanlaatuisten teorioiden, kysymyksenasettelujen sekä perinteisten tutkimusmenetelmien kyseenalaistamisen. Se edellyttää lääketieteellisen koulutuksen uudistamista, historiallisia etuoikeuksia omaavien toimittajien ja tutkijoiden vaihtamista sekä voimatasapainon muuttamista tutkimustiloissa. Dekolonialaisten käytäntö edellyttää myös siirtomaa-ajattelusta nousevien, tiedollisesti epäoikeudenmukaisuudelle rakentuvien fyysisten ja älyllisten yhteiskunnallisten rakenteiden purkamista. (Naidu T, 2021.)  

‍

Lähteet

‍

Dreesens, Dunja HH. "Rules for tools: Knowledge translation tools in health care: a case of consilience." (2020).

Bloom, Sandra L. "Trauma-organised systems and parallel process." Managing trauma in the workplace. Routledge, 2010. 159-173.

Bloom, S. & Farragher, B. (2013) Restoring Sanctuary. A New Operating System for Trauma-Informed Systems of Care. Oxford University Press.

Carel, H. H., & Kidd, I. J. (2014). Epistemic injustice in healthcare: a philosophical analysis. Medicine, Health Care and Philosophy, 17(4), 529-540. https://doi.org/10.1007/s11019-014-9560-2

Goldsmith, Rachel E., Christina Gamache Martin, and Carly Parnitzke Smith. "Systemic trauma." Journal of Trauma & Dissociation 15.2 (2014): 117-132.

Johnestone M ja Eunjung L, (2024) Repositioning our understanding of trauma through the lens of epistemic injustie and hermeneutic omissions kirjassa Brown, Catrina (toim),  Reframing Trauma Through Social Justice: Resisting the Politics of Mainstream Trauma Discourse (Women and Psychology) (p. 63). Taylor & Francis. Kindle Edition.

Kumar, Sameer; Thomas Ressler ja Mark Ahrens (2005). "Systems thinking, a consilience of values and logic." Human Systems Management 24.4 2005: 259-274.

Naidu T. Modern Medicine Is a Colonial Artifact: Introducing Decoloniality to Medical Education Research. Acad Med. 2021 Nov 1;96(11S):S9-S12. doi: 10.1097/ACM.0000000000004339. PMID: 34380933.

Sarvela, Kati (2024). Traumainformoitu työote ja ihmiosaajien tiedon syvädemokratisointi, https://www.iloajatoivoa.fi/blogs/traumainformoitu-tyoote-ja-ihmisosaajien-tiedon-syvademokratisointi Haettu 30.11.2024

Sonu, Stan, et al. (2024) "Toward Integration of Trauma, resilience, and equity Theory and Practice: a narrative review and Call for Consilience." The Permanente Journal 28.12024:151.

Spivak, Gayatri (1988), Can the Subaltern Speak? https://jan.ucc.nau.edu/~sj6/Spivak%20CanTheSubalternSpeak.pdf Haettu 28.11.2024

‍

Kirjoittaja

Kati Sarvela on traumainformoidun lähestymistavan suomalainen pioneeri ja aktivisti. Hän on myös hammaslääkäri, tietokirjailija, terapeutti ja kouluttaja. Kati on erikoistunut traumatietoisuuden kehittämiseen erityisesti ihmisläheisen työn toimialoilla. Saat Katiin yhteyden sähköpostitse iloajatoivoa@gmail.com

Tutustu myös Iloa ja toivoa -verkoston koulutuksiin ja tapahtumiin