–Piia Sumupuu–
25.1.2026
Traumapuheen yleistyminen ei ole yksiselitteisesti huono asia. Se kertoo avoimuudesta ja siitä, että vaikeista kokemuksista uskalletaan puhua ääneen. Ammatillisen sanaston valuminen arkikieleen ei koske vain trauma-sanaa, vaan näkyy myös muissa termeissä, kuten narsismissa, jolla saatetaan kuvata hankalia ihmissuhteita tai pettymyksiä.
Kun trauma-käsitettä käytetään ammatillisesti, on tärkeää erottaa toisistaan erilaiset tutkitut traumatyypit. Tutkimuksessa on lisäksi tunnistettu kiintymyssuhde- ja kehitykselliset traumat, jotka eivät ole diagnooseja, mutta joilla on vahva tieteellinen perusta. Ne liittyvät varhaisiin olosuhteisiin, joissa hoiva, turva ja emotionaalinen vastavuoroisuus ovat olleet puutteellisia tai ennakoimattomia. Relationaalinen trauma syntyy ihmissuhteessa, jonka tulisi tarjota turvaa, mutta jossa ihminen toistuvasti mitätöidään, alistetaan tai kontrolloidaan. Lisäksi on olemassa sekundaarinen eli sijaistrauma, joka koskee erityisesti auttamis- ja hoitoalojen ammattilaisia ja kokemusasiantuntijoita, jotka altistuvat jatkuvasti toisten ihmisten traumaattisille kertomuksille.
On syytä pysähtyä miettimään, mitä sanan taakse kätkeytyy. Kun ihminen puhuu traumasta, hän ei välttämättä tarkoita diagnoosia. Hän voi yrittää kertoa, että jokin on ollut liikaa. Että jokin sattuu edelleen. Että hänellä on hätä. Traumapuhe voi olla keino pyytää apua silloin, kun muita sanoja ei vielä ole. Siksi olennaisempaa kuin kysyä, onko kyse ”oikeasta” traumasta, on kysyä: tarvitseeko tämä ihminen tukea – ja saako hän sitä?
Traumainformoidusti ajatellen emme lähde heti korjaamaan tai kyseenalaistamaan käsitteitä. Ensin kuuntelemme. Yritämme ymmärtää, millaisessa turvassa ihminen elää nyt, millainen hänen kuormituksensa on ja millaista tukea hänellä on ympärillään. Kaikki, jotka puhuvat traumasta, eivät ole traumatisoituneita. Mutta moni, joka puhuu traumasta, kertoo silti pahasta olosta, yksinäisyydestä tai ylikuormituksesta. Jos tätä ei tunnisteta, apu voi jäädä saamatta.
Lopulta kysymys ei ole sanasta vaan ihmisestä. Siitä, tuleeko hän kohdatuksi, kuulluksi ja autetuksi. Sanat voivat olla epätarkkoja – mutta hätä voi silti olla todellinen.
Maaranen, E. (2026). Ajattelemme, ettei elämässä pitäisi tapahtua mitään kovin kamalaa, ja ehkä siksi puhumme niin paljon traumoista. Artikkeli. HS 22.1.2026. https://www.hs.fi/lifestyle/art-2000011664992.html
Piia Sumupuu toimii hankepäällikkönä ja koulutusvastaavana Kainuun KAVE -hankkeessa (3/2025–1/2028). Hän on yhteisöpedagogi (AMK), ekspressiivisen taideilmaisun ohjaaja, ratkaisukeskeinen kuvataideterapeutti sekä TRE™- ja Asahi Health™ -ohjaaja. Piia on erikoistunut traumainformoituun työotteeseen, toipumisorientaatioon sekä luoviin ja kehollisiin menetelmiin ja kokemusasiantuntijuuden sekä vertaisuuden rajapintoihin. Hän toimii kehittäjänä Iloa ja toivoa -verkostossa.
Tutustu myös Iloa ja toivoa -verkoston koulutuksiin ja tapahtumiin
A rich text element can be used with static or dynamic content. For static content, just drop it into any page and begin editing. For dynamic content, add a rich text field to any collection and then connect a rich text element to that field in the settings panel. Voila!
bold-italic
Traumapuheen yleistyminen ei ole yksiselitteisesti huono asia. Se kertoo avoimuudesta ja siitä, että vaikeista kokemuksista uskalletaan puhua ääneen. Ammatillisen sanas
Lastensuojelun asiantuntija, sosionomi (yamk) Jonna Yli-viikari kertoo palvelutraumasta. Mikä se on, miten se voi syntyä ja mitä suojaavia tekijöitä voidaan tunnistaa. ”
.jpg)
Trauma Summit Suomi kokoaa yhteen traumainformoidusta työotteesta ja trauman monitasoisista vaikutuksista kiinnostuneet jo neljättä kertaa.
