Kati Sarvela 20.05.2025

Johdanto

Artikkelissa tarkastellaan "minätilat" -käsitettä psykoterapiasta ja "evolutiivisia moduuleja" evoluutiopsykologiasta. Nämä käsitteet tulevat eri tieteenaloilta ja analyysitasoilta. Artikkelissa pohditaan, olisiko mahdollista, ja kuinka, näiden kahden eri tason käsitteiden yhdistäminen onnistuisi nojaten polyvagaaliteoriaan (2009). Kutsun teoriaani minätilojen moduuliteoriaksi. Niiden yhdistäminen onnistuneesti voisi lisätä ymmärrystämme ihmisen käyttäytymisestä ja hyvinvoinnista. Se samalla edistäisi tämän lisäksi tieteellistä konsilienssia. Konsilienssi on Ilkka Niiniluodon (2001) mukaan ikään kuin teoreettisen integraation vastaliike tieteellisen tiedon eriytymiselle ja erikoistumiselle: tiede ei vain jatkuvasti haaraudu uusiin oksiin, vaan sen rihmat voivat korkeammalla tasolla uudelleen kohdata toisensa yhdistävän synteesin muodossa.

"Minätilat"-käsite tulee traumapsykoterapiasta. Taustateoriani minätiloista perustuu J. ja H. Watkinsien (1997) minätiloista luomaan teoriaan. He kehittivät trauman hoitoon tarkoitetun hypnoterapiamuodon, minätilojen terapian (Ego State Therapy), työskennellessään traumatisoituneitten Vietnam-veteraanien parissa. He havaitsivat, että hypnoosissa voidaan tavoittaa minätiloja, jotka muuten saattavat olla päivätietoisuuden ulottumattomissa. Watkinsit eivät käsitteellistäneet egoa toisin sanoen yhtenä monoliittisena kokonaisuutena, kuten Freud, vaan he pikemminkin hahmottivat sen koostuvan minän eri tiloista eli minätiloista (“ego sates”) koostuvana kokonaisuutena.

Minätilat havainnoidaan usein kliinisen työn, mutta myös itsetuntemuksen lisääntymisen kautta, ja niissä keskitytään subjektiiviseen kokemukseen ja minätilojen erilaisiin käyttäytymismalleihin. Watkinsit käsitteellistävät minätilan organisoituneena käyttäytymisen ja kokemusten järjestelmänä, jonka elementtejä sitoo yhteen jokin yhteinen periaate ja joka on erotettu muista vastaavista tiloista enemmän tai vähemmän läpäisevällä rajalla (Watkins & Watkins, 1997). Pohdin tässä artikkelissa, voisiko tämä yhteinen periaate olla evoluutiopsykologian moduuli.

Aivojen moduulit tulevat evoluutiopsykologiasta. Ne ovat teoreettisia rakenteita aivojen toiminnallisesta organisoitumisesta. Moduulien oletetaan olevan evoluution kehittämiä, luonnonvalinnan muovaamia sopeutumia joihinkin selviytymiseen ja lisääntymiseen liittyviin sopeutumisongelmiin, joita metsästäjä-keräilijä-esi-isämme kohtasivat pleistoseenikaudella Afrikan savanneilla. Luonnonvalinta on muotoillut nämä moduulit omiin erikoistuneisiin informaationprosessointitehtäviinsä. Teoriassa oletetaan, että ihmismieli on kokonaan tai ainakin suurimmaksi osaksi modulaarinen: mielessä on satoja tai jopa tuhansia moduuleja. Nämä oletetut moduulit ovat teorian mukaan kaikille ihmisille yhteisiä eli universaaleja ja synnynnäisiä; ne pitävät sisällään myös runsaasti aihealueeseensa liittyvää myötäsyntyistä informaatiota. Tätä evoluutiopsykologian keskeistä väitettä kutsutaan usein “massiivisen modulaarisuuden teesiksi”. (Raatikainen P 2007)

Voimme hahmottaa moduuleja myös suhteessa Jaak Pankseppin (2001) affektiiviseen järjestelmään. Ne ovat evolutiivisesti vanhoja tunnejärjestelmiä, jotka sijaitsevat aivojen kuorikerroksen alaisissa syvissä aivojen rakenteissa. Panksepp tunnisti seitsemän primaaria affektiivista järjestelmää eli tunnejärjestelmää. Voimme kutsua näitä tiloja vaikkapa alkutunteiden järjestelmäksi.

· ETSINTÄ (SEEKING)

· PELKO (FEAR)

· VIHA (ANGER)

· HALU (LUST)

· HOIVA (CARE)

· PANIKKI/SURU (PANIC/GRIEF)

· LEIKKI (PLAY)

Nämä järjestelmät ovat erillisiä siinä mielessä, että ne aktivoituvat tietyillä aivojen alueilla ja niillä on omat neurokemialliset reittinsä ja niihin liittyvät tyypilliset käyttäytymismallit. Niiden voi ajatella olevan perusrakennuspalikoita monimutkaisemmille evolutiivisille moduuleille, tunnekokemuksille ja niiden vaistonvaraiselle käyttäytymisyllykkeille. Moduuli nähdään toiminnallisesti eriytyneinä, mutta toisiinsa kytkeytyvänä järjestelmänä. Toisin sanoen ne ovat taipumuksia reagoida eri tilanteissa vaistonvaraisesti tietyllä tavalla. Moduulit ovat evoluution kuluessa kytkeytyneet toisiinsa.  Pankseppin teoria sopii hyvin moduulien viitekehykseen. Hän argumentoi, että nämä "alemman tason" affektiiviset prosessit ovat modulaarisia, ja “ylemmän tason” toiminnot, eivät tätä välttämättä ole (J ja JB Panksepp, 2000).

Genetiikan ja epigenetiikan vaikutus

Geenien voi ajatella olevan rakennusohjeita joiden perusteella moduulit muodostuvat. Geenit sisältävät geneettisen informaation, joka ohjaa muun muassa organismin aivojen ja hermoston kehitystä ja toimintaa. Evolutiiviset moduulit puolestaan ovat perittyjä, erikoistuneita mielen tai käyttäytymisen toimintoja (esim. pelkoreaktio, separaatiotuska, kumppaninvalinta, kielen oppiminen), joiden uskotaan kehittyneen luonnonvalinnan kautta ratkaisemaan tiettyjä sopeutumiseen liittyviä haasteita ja ongelmia ympäristössä. Nämä moduulit ovat siis fenotyyppisiä ilmentymiä eli havaittavia ominaisuuksia geneettisestä informaatiosta sisältäen myös autonomisen hermoston erilaisia aktivaatiotiloja.

Kaikkien minätilat eivät ole samankaltaisia, vaan ne ovat yksilöllisiä. Esimerkisi masentunut minätila voi erilaistua erilaisten modulien ristiriitojen ja epätasapainon keskellä, riippuen säätelevistä sosiaalisista kokemuksista ja genetiikasta. Siksi masennustakin on montaa eri tyyppiä, jotka edustavat erilaisia autonomisen hermoston sekä hormonaalisia ja välittäjäaine-epätasapainoja. Oletan, että minätilojen kehitykseen vaikuttaa genetiikan lisäksi myös epigenetiikka.

Epigeneettisten tekijöiden voidaan ajatella olevan rakennusohjeita toteuttavia työntekijöitä. Osa heistä voi olla tarkkoja ja perusteellisia, jolloin rakennusohjeita noudatetaan tarkasti. Rakennuksesta tulee sellainen kuin se on suunniteltu. Toiset taas ovat laiskoja ja suurpiirteisiä, jolloin rakennuksesta ei tule tarkoituksenmukaista vaan hutera.

Epigenetiikka rikastaa ymmärrystä evoluutiosta lisäämällä ylimääräisen kerroksen geneettisen koodin ja fenotyypin välille .Geenitoiminnan epigeneettinen säätely muodostaa geneettisen informaation ylemmän tason, jota ei voi havaita suoraan DNA-juosteen emäsjärjestystä tutkimalla. Sen vaikutuksesta geenit voivat toimia erilaisella tehokkuudella eri yksilöissä tai solulinjoissa tiettyjen kehitysvaiheiden aikana tai erilaisissa ympäristöolosuhteissa. (Häkkinen H ym. 2015)

Epigenetiikka selittää, miten psykofyysissosiaalinen ympäristö voi vaikuttaa suoraan geenien toimintaan niitä aktivoivasti tai passivoivasti. Siten kokemukset voivat muovata evolutiivisia moduuleiden kehitystä minätiloiksi yksilön elinkaaren aikana ja muutokset  todennäköisesti myös periytyvästi sukupolvelta toiselle. Epigenetiikka auttaa ymmärtämään paremmin yksilöllisiä eroja, kehityksellistä aivojen muovautuvuutta ja lajien sopeutumiskykyä muuttuviin olosuhteisiin. Epigenetiikka on siis eräs niistä tekijöistä, joka mahdollistaa aivojen plastisuuden eli muovautuvuuden.

Aivojen plastisuus ja moduulien lokalisoituminen

Aivojen plastisuus tarkoittaa sitä, että olosuhteista riippuen eri aivoalueet voivat alkaa tehdä toistensa tehtäviä.  Esimerkiksi lapset usein toipuvat vakavistakin aivovaurioista, koska aivot kykenevät vielä siirtelemään toimintoja ehjille aivojen alueille. Modulaarisuus on toisin sanoen eri asia kuin toimintojen paikallistuminen eli lokalisoituminen, sillä aivot ilmeisesti voivat ajaa eri moduulien toimintoja eri paikoissa. Useimmiten moduulit asettuvat kuitenkin tietyille aivojen alueille.  Neurologisella tasolla moduulien ei kuitenkaan tarvitse olla paikannettavissa johonkin neuroanatomisesti määriteltyyn kohtaan aivoissa, vaan ne koostuvat usein laajalti eri puolille aivoja hajautetuista hermosoluverkoista tai -radoista. (M Rantala 2025)

Aivojen modulaarinen rakenne mahdollistaa erilaisten toimintamallien ja käyttäytymisstrategioiden kehittämisen eri tilanteisiin muuttuvissa olosuhteissa. Markus Rantalan (2025) mukaan evoluutiopsykologit ajattelevat, että luonnonvalinnan tuottamat psykologiset sopeutumat ovat eräänlaisia ohjelmistoja eli moduuleja, jotka ovat erikoistuneet palvelemaan tietyn adaptiivisen eli sopeutumista edistävän ongelman ratkaisussa. Moduulien toiminta on automaattista. Kun ihmisen tiedonkäsittelyjärjestelmä saa aistinelimien kautta informaatiota ympäristöstä, käynnistyy automaattisesti sen moduulin toiminta, joka on erikoistunut ratkaisemaan juuri kyseiseen informaatioon liittyvän tehtävän. Eri tehtäviä varten ihmismielessä on omat erikoistuneet moduulinsa.(M Rantala 2025, Barkow J ym. 1992) Esimerkiksi lapsen luontaisissa temmellysleikeissä on aktiivisena toisenlaiset moduulit kuin silloin kun aktivoituu hoivaan, pelkoihin tai raivoon liittyviä moduuleita.

Polyvagaaliteoria, moduulit ja minätilat

Minätilojen moduuliteoriaan liitän sillaksi polyvagaaliteorian.  Se  (Porges S 2009) esittää, että hermoston osat ovat kehittyneet eri aikoina lajinkehityksen eli fylogeneesin aikana. Esimerkiksi dorsaalinen eli selänpuoleinen vagus on evolutiivisesti vanhempi (n. 500 miljoona vuotta sitten) ja löytyy myös matelijoilta, ja se liittyy selviytymisvasteista lamaantumisreaktioon (immobilisaatioon), kun taas myelinisoitunut ventraalinen vagus on uudempi (n. 100 miljoona vuotta sitten) ja löytyy vain nisäkkäiltä, ja se on keskeinen sosiaalisen liittymisen ja turvallisuuden kokemisen kannalta. Sympaattisen hermoston voimakkaat aktivaatiotilat edustavat puolestaan “pakene- ja taistele”-rektioita,  ja evolutiiviselta iältään tämä selviytymisvaste asettuu ventraalisen ja dorsaalisen vaguksen kehittymisen väliin.

Ajattelen polyvagaaliteorian olevan erinomainen ja jopa kriittinen työkalu moduulin ja minätilan synergisen olemuksen perustelemiseen. Se tarjoaa konkreettisen neurobiologisen ja fysiologisen sillan näiden kahden käsitteen välille. Toisin sanoen interpersonaalinen neurobiologia voi yhdistsää nämä kaksi käsitettä toisiinsa. Minätilat eivät ole vain abstrakteja sosiaalisissa suhteissa syntyneitä mielen psyykkisiä rakenteita, vaan ne ovat syvästi kytköksissä kehon fysiologisiin reaktioihin, joita sekä evolutiivinen moduuliteoria että polyvagaaliteoria voivat selittää.

Oletan minätilojen moduuliteoriassa, että minätilat jalostuvat ja erilaistuvat evolutiivisista moduuleista, jolloin minätilat edustavat jalostuneita moduuleja sekä samalla myös erilaisia autonomisen hermoston aktivaatioasteita. Toisin sanoen osa minätiloista on lähempänä evolutiivisia primitiivisiä tiedostamattomia reagointimalleja, moduuleita, (“pakene ja taistele”, “jähmety”, “spontaani leikki ja“hoiva”). Toiset puolestaan ovat jo vahvemmin tiedostettuja ja ohjattuja minätiloja. Jokaisella minätilalla on ikään kuin oma autonomisen hermoston allekirjoituksensa.  Toisista moduleista erilaistuu riittävän turvallisten kiintymyssuhteiden, kultturaation, oppimisen ja mentalisaatiotaitojen kehittymisen kautta tietoisempia toisiin minätiloihin integroituvia tiloja. Kultturaatio on prosessi, jossa kulttuuriset elementit vaikuttavat suhteiden kautta muokaten yksilön käyttäytymistä, ajattelua tai fenotyyppiä. Se on keskeinen käsite, joka auttaa ymmärtämään, miten kulttuuri muovaa minätilojamme ja miten voimme navigoida “orgaanisina minätilojen systeemeinä” erilaisten kulttuureiden välillä.

Minätilat ovat näiden modulaaristen ja fysiologisesti värittyneiden perustilojen ilmentymiä tai jalostuneita versioita. Minätila ei ole vain tietty rooli tai ajatusmalli, vaan se sisältää aina mukanaan tietyn fysiologisen vireystason ja moduulin selviytymisvasteen valmiuden.

Otollisessa kehityksessä esimerkiksi (itse)myötätunnon, tietoisen läsnäolon ja mentalisaatiotaitojen kehittyessä minätiloista kehittyy reflektoituja, tietoisemmin valittuja uskomuksia ja käyttäytymismalleja, jolloin eri minätilat erilaistuvat sekä integroituvat ja muodostaen orgaanisen kokonaisuuden. Tällöin henkilöllä on runsaasti turvallisia vahvoja minätiloja ylläpitämässä systeemin koherenssia, minätilojen väliset seinämät ovat hyvin läpäisevät, ja ihminen siirtyy jouhevasti erilaisista minätiloista toisiin. Hän ei takerru vaistonvaraisiin primitiivisempiin reaktiivisiin minätiloihinsa tarpeettomasti  ja kokemus minuudesta on eheämpi ja maadoittunut.

Ihminen on harmonisena ja koherenttina minätilojensa kokonaisuutena tiedostanut ja valinnut myös tietoisemmin ydinuskomuksensa ja arvonsa. Hän on erilaistunut omaksi itsekseen, kuunnelleen tasapainoisesti omia alkutunteitaan, tarpeitaan ja toisten tarpeita. Tällöin moduuleista nousevia yllykkeitä toteutetaan harmonisesti ja itsemyötätunnon sekä myötätunnon kautta saattaa olla mahdollista kokea myös transsendentaalisia kokemuksia (yhteys luontoon, yhteinen ihmisyys, yhteys universumiin).

Tätä prosessia voi visualisoida kuvion 1 mukaisesti.

‍

‍

Kuvio 1. Tässä kuvassa visualisoin sitä, kuinka Jaak Pankseppin (2011) alkutunteista eli primaareista affekteista nousevat moduulit, jotka edustavat minätilojen evolutiivisia juuria.

‍

Moduulit ja niistä erilaistuvat minätilat heijastavat myös autonomisen hermoston eri aktivaatiotiloja, joita on visualisoitu kuvassa eri värein: vihreä (ventraalinen vagus, turvallisuus ja sosiaalinen liittyminen), oranssi (sympaattinen hermosto, taistele/pakene-vaste) ja punainen (dorsaalinen vagus, lamaantumisvaste). Harmonisessa minätilojen systeemissä, kokonaisvaltaisesti hyvinvoivassa ihmisessä, on riittävästi “ventraalista energiaa”, joka mahdollistaa muun muassa itsemyötätunnon, toipumisen, kestävän ja ihanteellisen tilojen erilaistumisen sekä integroitumisen ja samalla terveyden ja hyvinvoinnin. Tasapainoinen lapsuusiän kehityskaari turvallisessa ympäristössä johtaa ihanteelliseen minätilojen integraatioon orgaaniseksi, eläväksi ja muuttuvaksi kokonaisuudeksi. Tällöin tasapainoa ylläpitävät minätilat pitävät huolen siitä, että stressi ei yleensä pitkity toksiseksi eli vahingolliseksi. Traumatisoituneet minätilat saattavat prosessissa jäädä integraation ulkopuolelle, enemmän tai vähemmän irrallisiksi.

Minätilojen erilaistuminen ja integraatio

Erilaistuvat minätilat jalostuvat evolutiivisista moduuleista kanssasäätelyssä. Niihin vaikuttaa lapsen alkutunteista nousevat tyydytetyt tai tyydyttämättömistä tarpeet. Ne voivat näkyä opittuina roolinottoina ja reaktiivisina käyttäytymismalleina. Esimerkiksi riittämättömästä leikistä voi nousta kognitiivisesti jäykkiä tiloja, jotka yrittävät rationalisoida ja kontrolloida kaikkea ja puutteellisesta hoivasta, riittämättömästä kanssasäätelystä ja kaltoinkohtelusta voi nousta kaikkien miellyttämiseen keskittyviä, toisia kontrolloivia tai manipulatiivisia tiloja.

Millaisiksi minätilat muodostuvat, kuinka monipuolisesti ja harmonisesti ne erilaistuvat ja miten hyvin  integroituvat? Tämä riippuu siis geeneistä ja lapsuuden psykofyysissosiaalisesta ympäristöstä. Onko ympäristö turvallinen? Saako lapsi riittävästi hoivaa ja kanssasäätelyä, riittävän turvallista kiintymystä, leikkimisen ja etsimisen tarpeisiin vastaamista ja saako hän riittävän monipuolisia aistivirikkeitä? Aikuisuuden hyvinvointiin ja fyysiseen terveyteen vaikuttaa tätä kautta hänen itsesäätelytaitojensa kehittyminen ja resilienssinsä vahvistuminen. Minätilojen näkökulmasta katsottuna on olennaista, onko lapsella aikuisuuteen kasvaessa, kehityksellisessä prosessissaan, jalostunut tasapainoa ylläpitävät turvalliset, suojelevat, minätilat.

Minätilat voivat olla erittäin huonosti erilaistuneita, jolloin ne ovat lähinnä kehollisia automatisoituneita reagointitapoja, sanoittamattomia tiloja, muistuttaen pikemminkin moduuleita. Näin tapahtuu usein, kun lapsella on lapsuuden haitallisia kokemuksia. Tämä näkyy toksisena eli pitkittyneenä stressinä ja matala-asteisena tulehduksena, jolla on moninaiset vaikutukset fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen sekä sosiaaliseen hyvinvointiin (Appachu H ym. 2025). Tilat voivat olla tiedostetumpia, integroituneita minätiloja aikuisuudessa, silloin kun lapsen evolutiivisiin perustarpeisiin on vastattu turvallisessa kasvuympäristössä. Integroitunut itseys, kykenee itsereflektioon, (itse)myötätuntoon ja se toteuttaa tasapainoisesti eri motivaatiojärjestelmistä nousevia tarpeita.

Vaikka minätilat ovat erilaistuneita, ne ovat terveessä psyykeen kehityksessä tehokkaassa, mutta elävässä, muovautuvassa yhteydessä toinen toisiinsa. Ne  tekevät systeemistä yhteistyötä, joka helpottaa sopeutumista muutoksiin ympäristössä. Terve psyyke edellyttää minätilojen erilaistumista sekä niiden joustavaa, jatkuvasti muutokseen ihanteellisesti reagoivaa ja muovautuvaa, elävää integraatiota. Riittävän turvallisessa ympäristössä kasvanut ja kohtuulliset geneettiset eväät saanut henkilö tiedostaa aikuisuudessaan eri tilojaan, hyväksyy ja siirtyy joustavasti erilaisissa sosiaalisissa ympäristöissä eri minätilojensa kokonaisuuksien välillä. Hänen kokemus itsestä voi tuntua eheänä minätilojen kokoelmana jakamattomalta, monoliittiselta. Tämä siksi, että minätilat ovat seinämiltään läpäisevät ja ne muodostavat harmonisen kokonaisuuden, jossa hetkittäiset riitasoinnut tilojen välillä johtavat orgaanisiin tasapainottaviin muutoksiin systeemisessä kokonaisuudessa.

Kognitiivisesti jäykkä, esimerkiksi masentunut ihminen jämähtää herkästi joihinkin minätiloihin, primitiivisempiin minätiloihin tai niiden yhdistelmiin. Hänellä on vaikeuksia sopeutua ja reagoida ihanteellisella tavalla muutokseen. Toisaalta ahdistunut, epävakaa ihminen vaihtaa kaoottisesti ja takertuvasti olemustaan reaktiivisesta minätilasta toiseen. Toisin sanoen hän on epävakaa.

Turvattomassa ympäristössä kasvaneella lapsella ei ole, ilman korjaavia kokemuksia, aikuisuudessa kunnollista, turvallista, jalostuneiden minätilojen ohjausta. Sen sijaan ohjakset käyttäytymisestä on uhkaavissa tilanteissa huonosti erilaistuneilla minätiloilla. Lapsuusiän kaltoinkohtelu ja emotionaalinen vaillejääminen voi johtaa jopa siihen, että myös turvalliset tilanteet saatetaan kokea uhkaavina. Tällöin henkilö on tyypillisesti reaktiivinen tai saattaa eristää itsensä yksinäisyyteen.

Minätilojen moduuliteorian vertausta rakenteelliseen dissosiaatioteoriaan

Traumaterapiassa rakenteellinen dissosiaatioteoria (Nijenhuis E ym. 2010) on keskeisessä asemassa, mutta sen yksityiskohtiin en tässä artikkelissa syvenny.

On tärkeää huomata, että vaikka esittämälläni minätilojen terapian teoreettisella taustalla sekä rakenteellisella dissosiaatioteorialla on eroja, ne täydentävät toisiaan korjaavassa kliinisessä terapiatyössä, vertaistyössä sekä traumatisoitumisen ennaltaehkäisyssä. Pidän äärimmäisen tärkeänä luoda ekososiaalisesti kestäviä ympäristöjä, jotka mahdollistavat hyvinvoivan persoonan - tasapainoisten minätilojen systeemin -  kehityksen. Minätilojen moduuliteoria ja rakenteellinen dissosiaatioteoria yhdessä voivat edesauttaa painopisteen siirtymistä hyvinvointiongelmiemme ennaltaehkäisyssä yksilöstä yhä enemmän ekososiaaliseen ympäristöön. Voimme hyödyntää sekä ennaltaehkäisyssä että minätilojen integraatiossa niiden painopisteiltään erilaisia vahvuuksia.

Seuraavassa kuvassa vertaan lyhyesti minätilojen terapian ja rakenteellisen dissosiaatioteorian näkemyksiä toisiinsa.

‍

Kuvio 2. Minätilojen terapian moduuliteoria verrattuna rakenteelliseen dissosiaatioteoriaan.

‍

Minätilaterapian periaatteita voidaan hyödyntää myös rakenteelliseen dissosiaatioteoriaan perustuvassa traumaterapiassa, missä voidaan työstää ja integroida dissosioituneita osia. Monet terapeuttiset lähestymistavat voivat yhdistää näitä molempia konsepteja asiakkaan tarpeiden mukaan. Se, että dissosiaatioon ja traumaan liittyviä ilmiöitä normalisoidaan, voi lisäksi riisua häpeää ja leimaa traumatisoitumiseen liittyvien moninaisten mielenterveysongelmien ja terveysongelmien ympäriltä. Lapsuudessaan traumatisoituneen, epävakaan tai jäykän ihmisen kokemusta ja olemusta ei tarvitse patologisoida, vaan ymmärretään hänen elämänkaarensa vaikeudet ja kärsimys suhteessa tyydyttäättömiin tarpeisiin, kiintymyksen, myötätunnon  ja kanssasäätelyn puutteeseen. Kokemukseni mukaan minätilojen terapian viitekehys sopii varsin hyvin hypnoterapian lisäksi esimerkiksi luoviin terapioihin teoreettiseksi viitekehykseksi.

Yhteenvetoa

Lähtokohta minätilojen moduulimallissa on, että kaikki minätilat ovat saaneet alkunsa adaptiivisista, “alkutunteista” eli primaareista affekteista ja niiden yhdistelmiä edustavista moduuleista. Jos aivojen modulaarinen kehitys minätiloiksi häiriintyy, johtuen lapsuuden perimästä, tyydyttämättömistä tarpeista ja haitallisista kokemuksista, tilat eivät erilaistu ja integroidu ihanteellisella tavalla. Tämä johtaa pitkittyneeseen stressin ja matala-asteiseen tulehdukseen. Tämä puolestaan lisää riskiä monenlaisiin sosiaalisiin ongelmiin, mielenterveysongelmiin sekä kroonisiin sairauksiin. Evoluutiopsykologisesti aivojen modulaarisuus on kehittynyt mahdollistamaan, otollisissa kasvuolosuhteissa, mahdollisimman monipuoliset ja integroituneet minätilat, selviytymisstrategiat ja hermostollisen tasapainon.  

Yhteenvetona voidaan todeta, että minätilojen ja evolutiivisten moduulien välisen synergian tutkiminen ja mahdollinen teorian vahvistaminen olisivat ehdottomasti askel kohti suurempaa tieteellistä konsilienssia. Sillä on potentiaalia luoda yhtenäisempi ja vahvempi ymmärrys ihmismielestä. Polyvagaaliteoria antaa konkreettisen, mitattavissa olevan ja kehollisen selityksen siihen, mitä tapahtuu psykofysiologisella tasolla, kun minätilat ovat enemmän erilaistuneita tai integroituneita. Se muuttaa ajatuksen moduuleista ja minätiloista pelkistä mielen rakenteista kehollismielisiksi kokonaisuuksiksi, jotka ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa ja säätelevät systeemisesti ja fysiologisesti itseään.

‍

Lähteet

Appachu, H., & Narayanan, S. (2025). Early Life Adversity: Impact on the Neuroimmune Network and Long-Term Health Outcomes. In Research Methodologies and Practical Applications in Psychoneuroimmunology (pp. 517-536). IGI Global Scientific Publishing. DOI: 10.4018/979-8-3693-7432-0.ch023

Barkow, Jerome H. & Cosmides, Leda & Tooby, John: The adapted mind: Evolutionary psychology and the generation of culture. New York: Oxford University Press, 1992

Häkkinen H,  Miettinen A,  Mikkonen AM, Pitkämäki T, Sovelius S ja Varjola S, (2015).  Epigenetiikka haastaa käsityksiämme periytymisestä ja evoluutiosta, Tieteessä tapahtuu 2/2015 file:///Users/katisarvela/Downloads/49578-Artikkelin%20teksti-40733-1-10-20150318%20(1).pdf Haettu 22.5.2025

Nijenhuis, E., Van Der Hart, O., & Steele, K. (2010). Trauma-related structural dissociation of the personality. Activitas Nervosa Superior, 52, 1-23.

Niiniluoto Ilkka, (2001). file:///Users/katisarvela/Downloads/57993-Artikkelin%20teksti-58238-1-10-20160517%20(2).pdf Haettu 22.5.20025

Panksepp, J. (2011). Cross-species affective neuroscience decoding of the primal affective experiences of humans and related animals. PloS one, 6(9), e21236.

Panksepp, J., & Panksepp, J. B. (2000). The seven sins of evolutionary psychology. Evolution and cognition, 6(2), 108-131.

Porges SW. The polyvagal theory: new insights into adaptive reactions of the autonomic nervous system. Cleve Clin J Med. 2009 Apr;76 Suppl 2(Suppl 2):S86-90. doi: 10.3949/ccjm.76.s2.17. PMID: 19376991; PMCID: PMC3108032.

Raatikainen Panu, Evoluutiopsykologia ja sen ongelmat, https://philarchive.org/archive/RAAEJS

Rantala Markus (2025) , Koulutusmateriaali “Evoluutiopsykologia ja mielenterveys”, Turun yliopiston koulutusmateriaali

Watkins.J., ja Watkins., H (1997), Ego states, Theory and Therapy, W.W. Norton & Company

‍

Kirjoittaja

Kati Sarvela on traumainformoidun lähestymistavan suomalainen pioneeri ja aktivisti. Hän on myös hammaslääkäri, tietokirjailija, terapeutti ja kouluttaja. Kati on erikoistunut traumatietoisuuden kehittämiseen erityisesti ihmisläheisen työn toimialoilla. Saat Katiin yhteyden sähköpostitse iloajatoivoa@gmail.com

Tutustu myös Iloa ja toivoa -verkoston koulutuksiin ja tapahtumiin