Kati Sarvela

27.8.2026

‍

Kuulen usein kritiikkiä siitä, että traumainformoitu on käsitteenä liian raskas ja meidän pitäisi keskittyä enemmän vain "positiiviseen". Entä jos onkin niin, että tämän vaatiminen on kollektiivinen tapa väistää ikävien tosiasioiden puheeksi ottamista?

Hiljaisuus on kollektiivisen trauman paras kasvualusta. Kun kiellämme toksisella positiivisuudella epäkohdat, kieltäydymme todistamasta sitä väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta, joita elämäntapamme tuottaa toisia ihmisiä, marginaalisia ihmisryhmiä ja muita luontokappaleita kohtaan. Kuten Judith Herman osoittaa, toipumisessa ei ole kyse vain yksilön sisäisestä prosessista. Siihen kuuluu väkivallan julkinen todistaminen, ekososiaalisten olosuhteiden korjaaminen sekä restoratiivinen oikeus. Toipumisprosessi ei ole lineaarinen, vaan siinä palataan turvaan, prosessointiin, integraatioon ja restoraatioon yhä uudelleen.

Tästä muistuttaa myös Bessel van der Kolkin ajatus Desmond Tutusta eräänä mahtavimpana traumaterapeuttina: Apartheidin aikaisen totuus- ja sovintokomission istunnoissa todistettiin kiertelemättä ja kaartelematta tapahtunutta väkivaltaa, mutta yleisön hermostoa ja mielen tilaa Tutu sääteli aina välillä yhteisellä laululla ja tanssilla.

Toksinen positiivisuus luo illuusion, että trauma katoaa kieltämällä. Ilman totuutta ei kuitenkaan ole aitoa turvaa:

🌱 Emme voi rakentaa traumainformoitua yhteiskuntaa ilman rohkeutta katsoa silmästä silmään väkivaltaistunutta kulttuuriamme.

🌱 Emme voi korjata instituutioitamme, kuten kasvatus- ja sote-järjestelmiä, ellemme tunnista niiden tuottamaa rakenteellista väkivaltaa.

🌱 Emme voi eheytyä suhteessa luontoon käsittelemättä ekologista suruamme.

Traumainformoidussa lähestymistavassa traumasta ja väkivallasta puhuminen ei ole synkistelyä. Se on rohkea ja inhimillinen lupaus siitä, ettemme enää käännä katsettamme pois elämäntapamme epäkohdista. Se on vaatimus inhimillisten arvojen elämisestä todeksi, kuten epäterveen vallankäytön tasoittamisesta. Tavoitteena on kulttuurinen muodonmuutos:  instituutioissamme on tapahduttava kulttuurinen transformaatio, jolla tavoitellaan ekososiaalisesti kestävää hyvinvointia.

Pysähdytään miettimään: Kuka hyötyy siitä, että haavoista ja rakenteellisesta väkivallasta vaietaan "positiivisuuden" nimissä?  

#traumainformoitu #psykologinenturvallisuus #judithherman #desmondtutu #ihmisarvo #ekososiaalisuus #restoratiivinenoikeus

‍

Lähteet

Cunsolo, A. & Ellis, N. R. (2018). Hope and mourning in the Anthropocene: Understanding ecological grief. Nature Climate Change

Van der Kolk, B. (2018). What’s New in Trauma Therapy. Haastattelu Holistic Psychotherapy Podcast -ohjelmassa (ep. 75).

Herman, J. L. (2023). Truth and repair: How trauma survivors envision justice. Basic Books.

Recuero, R. (2024). The Platformization of Violence: Toward a Concept of Discursive Toxicity on Social Media. Social Media + Society, 10(1).

Sonia. (2025). The Dark Side of Positivity: How Toxic Positivity Contributes to Emotional Suppression and Mental Health Struggles. International Journal of Indian Psychology, 13(2), 1155-1163. DIP:18.01.104.20251302, DOI:10.25215/1302.104

‍

Kirjoittaja

Kati Sarvela on traumainformoidun lähestymistavan suomalainen pioneeri ja aktivisti. Hän on myös hammaslääkäri, tietokirjailija, terapeutti ja kouluttaja. Kati on erikoistunut traumatietoisuuden kehittämiseen erityisesti ihmisläheisen työn toimialoilla. Saat Katiin yhteyden sähköpostitse iloajatoivoa@gmail.com

Tutustu myös Iloa ja toivoa -verkoston koulutuksiin ja tapahtumiin